Mental Finland

Kävin viikonloppuna Brysselissä katsomassa Kristian Smedsin uuden näytelmän Mental Finlandin, joka on tulossa myös Kansallisteatteriin huhtikuussa. Etukäteen arvelin, ettei se välttämättä olisi ihan minun makuuni ja olin aivan oikeassa. Ensimmäisen kerran katsoin kelloa puolen tunnin jälkeen. Tunnin kohdalla olin varma, että näytelmä ei lopu ikinä.

Onneksi tunnin jälkeen alkoi näytelmän huippukohta: Hannu-Pekka Björkman esittämä bikurua puhuva hahmo päättää lähteä Suomeen ja kohtaa joukon saunovia suomalaisia. On aivan mieletöntä seurattavaa, kun hän pitää pitkää monologia keksityllä kielellä. Toinen näytelmästä mieleen jäänyt positiivinen asia on tanssijat. En voi väittää tuntevani modernia tanssia, mutta heitä oli nautinto katsoa. Cowboy-kohtaus oli ylipitkä, mutta irtovitsi ikea-pöydästä (pöytä, joka pysähtyy, kun sille puhuu ruotsia) jaksoi naurattaa.

Negatiivisia asioita on sitten pidempi lista: Näytelmä perustui aivan liikaa siihen, että näyttelijät ovat kontin sisällä ja yleisö seuraa tapahtumia videokameran välityksellä. En osaa pitää näin valtaisaa videokuvan käyttöä millään tapaa perusteltuna. Lisäksi kokonaisuus jäi kovin sekavaksi, koska kaikkeen piti ottaa kantaa. Jos en olisi etukäteen lukenut kuvausta taustatarinasta (vuosi 2069, alkuperäiset suomalaiset vastustavat EU:ta, jolla on kontrolli kaikkialle), en olisi sitä ikinä näytelmästä tunnustanut. Loppujen lopuksi isoin pettymys oli kuitenkin se, että näytelmä ei onnistunut herättämään ajattelua. Ymmärrän sen, että näytelmän tarkoitus ei ole löytää vastauksia kysymyksiin, mutta olisin toivonut, että näytelmä olisi herättänyt pohdiskelemaan jotain mielenkiintoisia uusia kysymyksiä.