sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Tyttö tuli!

Olisi tietysti hyvä jaksaa blogata näytelmästä hyvissä ajoin ennen viimeistä esitystä, mutta tällä kerralla se onnistui vaivoin.

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Otso Kauton kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tyttö tuli!. Näytelmä kertoo isistä ja tyttäristä ja rakentuu irrallisista kohtauksista. Lavalla on kolme isä-tytär-paria, jotka kaikki matkustavat henkilöautolla Euroopassa. Välillä parit vaihtuvat. Tyttäret, isät ja perheet ovat erilaisia: on kapinoiva teini ja herkkä nuori nainen, on herkempiä ja kovempia isiä ja on ydinperheitä ja eronneita.

Näytelmässä on monta hienoa kohtausta ja ajatusta. Se pakottaa pohtimaan, mikä on aina hienoa näytelmässä. Erityisesti mieleeni jäivät kohtaus, jossa esitettiin mitä tytöillä on edessään, kun heille tehdään kaikki se, minkä isät ovat tehneet naisille.
Kuitenkin rakenteensa takia se jää kovin hajanaiseksi ja hienot ajatukset unohtuvat nopeasti, kun mistään ei kasva mitään laajempaa. Tämä on sääli, sillä näytelmässä on paljon hyvää.

The Informant! (Ilmiantaja!)

Ilmiantaja on pyörinyt elokuvateattereissa jo niin kauan aikaa, että tositapahtumiin perustuva tarina lienee kaikille tuttu: Matt Damon esittää Mark Whitacrea, joka suostuu yhteistyöhön FBI:n kanssa paljastaakseen työnantajansa osallisuuden kartelliin. Vähitellen elokuvan aikana selviää, että Whitacren kohdalla kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi, vaan hän on mm. keksinyt alkuperäiseen FBI:n yhteydentottoon johtaneen kiristyssyytöksen ja kavaltanut huomattavia summia rahoja työnantajaltaan. Hauskana yksityiskohtana kavallettu summa kasvaa joka kerta, kun asiasta puhutaan, ilman että sitä varsinaisesti selitettäisiin.

Elokuvan vahvuus on ehdottomasti Matt Damon. Hän esittää uskottavasti erittäin älykästä, mutta maanisdepressiivistä tutkijaa. Erityisesti mieleeni jäivät hänen melko absurdit monologinsa. Ne, kuten myös koko elokuva, kulkevat melkoisella vauhdilla ja sisältävät jännittäviä käännöksiä, niin että tylsää hetkeä ei tule. Tämä elokuva on ehdottomasti parhaimpia Hollywood-elokuvia pitkään aikaan.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Corinne Hofmann: Die weiße Massai (Valkoinen masai)

Tätä kirjaa suositeltiin foorumilla suhteellisen helppolukuisena saksankielisenä kirjana. Sitä se todellakin oli, käytin sanakirjaa aluksi, mutta kun teksti lopulta tempaisi mukaansa, en enää jaksanut tarkistaa tuntemattomia sanoja, kun kokonaisuus kuitenkin oli ymmärrettävissä.

Corinne Hofmann matkusti 1986 poikaystävänsä kanssa lomalle Keniaan. Siellä hän näki kauniin miehen, masai-soturi Lketingan, ja rakastui häneen päätä pahkaa, vaikka he eivät juurikaan edes pystyneet keskustelemaan Hofmannin vähäisen englannin kielen taidon ja rajallisen ajan takia. Hän erosi poikaystävästään ja palasi loman jälkeen takaisin Sveitsiin suunnittelemaan muuttoa Keniaan. Hän todellakin jätti kaiken taakseen ja palasi Keniaan tietämättä juurikaan mitään masaiden tavoista ja kulttuurista.

Kirjan alkuasetelma on suorastaan raivostuttava. Suhtaudun äärimmäisen kyynisesti rakkauteen ensisilmäyksellä ja erityisesti siinä vaiheessa kun Hofmann palaa Keniaan, muttei ole ottanut ollenkaan selvää paikallisista tavoista, tekee mieli läimäyttää häntä. Kirja kuitenkin muuttuu mielenkiintoisemmaksi Lketingan ja Hofmannin suhteen kehittyessä. Molemmat tekevät kompromisseja, Hofmann enemmän, mutta Lketinga tukee häntä, eikä odota hänen ryhtyvän masai-naisille kuuluvaan roolin. He muuttavat Kenian pohjoisosaan, Barsaloihin, Lketingan kotiseudulle hänen äitinsä luokse. He taistelevat byrokratian kanssa, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Hofmann tottuu hankaliin olosuhteisiin, mutta hänen säästönsä kuluvat ja hän sairastelee erityisesti raskaana ollessaan usein. Lapsen syntymän jälkeen suhde kärsii, Lketinga ryhtyy vainoharhaisen mustasukkaiseksi ja lopulta elämä on Hofmannille yhtä helvettiä. 1990 hän pakenee lapsensa kanssa Sveitsiin.

Kirja avaa samanaikaisesti näkymän masai-kulttuuriin, kulttuurieroihin ja elämään ja matkustamiseen 80-luvulla. Nykyään on hankala ajatella kuinka täydellisessä eristyksessä ulkomaailmasta Hofmann on ollut asuessaan Barsaloissa. Saattoi kulua useita kuukausia välissä ennen kuin hän pystyi puhumaan äitinsä kanssa. Mielenkiintoisin asia minun kannaltani oli kuitenkin se kuinka turismi ja rikas vaimo vaikutti Lketingaan. Alkuun hän ei osoita kiinnostusta Hofmannin rahoja kohtaan, mutta hän tottuu siihen, että Hofmaan rahoittaa kaikki epäonnistuvat suunnitelmat säästöillään, eikä ymmärrä sitä, että rahat loppuvat joskus. Vaikka käytännössä Hofmann pyörittää bisnestä (kauppaa Barsaloissa tai Mombasassa), Lketinga vaatii, että häntä kohdellaan pomona ja että hän tekee päätökset, koska hän on perheen pää. Lketinga oli varmasti onnellisempi ennen kuin hän tapasi Hofmannin. Näin Hofmann myös kirjoittaa jäähyväiskirjeessään Lketingalle ja kehottaa häntä olemaan menemättä uudestaan naimisiin valkoihoisen kanssa.

Kirjalla on kaksi jatko-osaa, jotka yritän lukea vielä tämän syksyn aikana.

keskiviikko 28. lokakuuta 2009

Jarkko Tontti: Luokkakokous

Tätä kirjaa hehkutettiin lehdissä ilmestymisensä aikoihin vaikka kuinka paljon, mutta aiheutti kauhean pettymyksen. Nyt bloggaaminen on hankalaa, koska rehellisesti sanottuna Luokkakokous oli mielestäni lattea ja epäuskottava. Olisi paljon kivempaa, jos voisi vain kehua. Ainakin kirja teki lähtemättömän vaikutelman, sillä muistan sen aiheuttaman ärsytyksen edelleen puolen vuoden jälkeen sujuvasti...

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Matias, Toni ja Emmi. Toni ja Matias ovat kavereita, vaikka ovat täysin vastakkaisia luonteiltaan ja taustoiltaan. Matias keskittyy menneisyyteen, hän tekee väitöskirjaa historiasta, mutta hänen oma historiansa on pelkkää kuvitelmaa, koska hän on adoptoitu. Hän ei erityisemmin välitä materiasta, mutta tulee keskiluokkaisesta kodista. Toni puolestaan työskentelee it-alalla ja keskittyy voimakkaasti tulevaisuuteen. Hän on köyhästä perheestä ja taloudellinen menestys on hänelle kaikki kaikessa. Ja kappas, Emmi elää nykyhetkessä.

Kaikki kolme ovat käyneet yhdessä koulua ja molemmat pojat ovat kouluajoista lähtien ihastuneita Emmiin. Emmin takia he suostuvat auttamaan luokkakokouksen järjestämisessä, joka toimii taustakertomuksena tapahtumille. Tarinan edetessä Matias kohtaa oman menneisyytensä tavatessaan biologisen äitinsä ja tämä rikkoo kaikki hänen toivekuvitelmansa omasta historiastaan. Tonin tulevaisuus taas muuttuu epävarmaksi, kun hän saa kuulla sairastavansa syöpää.

Henkilöhahmot ovat kovin epäuskottavia yksioikoisuudessaan ja kaavamaisuudessaan. Kirjaa on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja kehuttu erityisesti ajankuvan osalta. En tiedä, ehkä olen 80-luvulla syntyneenä liian nuori, mutta minusta koko tarina oli aika kulunut ja lattea. Voi olla, että mielipiteeni olisi laimeampi, jos tätä ei olisi kehuttu niin paljoa.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Tästä kirjasta minulla ei ole enää näin paljon myöhemmin mitään käsitystä miksi olen sen päätynyt lukemaan. Todennäköisesti kuitenkin hesarin arvostelun takia.

Kalastajaksi aikova Alén hankkiutuu Linkolan soutajaksi syksyllä 1994. Kirja kertoo ennen kaikkea kalastamisesta ja siitä kuinka kovaa työtä se on. Kalastuksen osalta kirjassa on paljon yksityiskohtia, jotka eivät ole tavalliselle lukijalle erityisen mielenkiintoisia ja jotka tekevät kirjasta vähän raskasta luettavaa.

Kalastuksen lisäksi kirja kertoo tietysti myös Linkolasta, joskin aika pinnallisella tasolla. Linkola on kuitenkin niin mielenkiintoinen henkilö, että tämä pintaraapaisukin kiinnostaa. Kirja tuo inhimillisyyttä henkilöön, jonka julkisuuskuva on niin tiukka. Linkola ärjyy ja kiroilee soutajalleen ja antaa kehuja vain harvoin. Muitakin paheita Linkolalta löytyy - nimittäin suklaan syönti.

Kokonaisuutena sanoisin, että kirja yleissivistävä tällaiselle ruumiillisesta työstä vieraantuneelle, mutta olisin lukenut mielelläni enemmän Linkolasta.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Juhani Seppovaara: Itä-Berliinin taivaan alla

Blogi ei ole kuollut, vaikka siltä tilanne saattaa erehdyttävästi vaikuttaa. Kirjojakin olen vähän lukenut, tosin enemmän dekkareita, joista en blogiin jaksa kirjoitella. Kirjoittelen nyt kuitenkin muistiinpanojen perusteella lyhyesti joistain aikaa sitten lukemistani kirjoista.

Juhani Seppovaaran Itä-Berliinin taivaan alla oli tietysti aiheensa perusteella minulle pakollista luettavaa. Kirja yhdistelee valokuvia ja lyhytproosaa. Lisäksi kirjan mukana tulee DVD, jonka sisältöön tosin unohdin tutustua. Kirja on visuaalisesti kaunis ja kertoo pieniä, mielenkiintoisia tarinoita kirjailijan ystävistä ja tuttavista Itä-Berliinissä.

Esimerkiksi yksi tarina kertoo Lenasta, joka halusi muuttaa Berliiniin. Tätä varten Leo järjesti hänelle kulissiavioliiton Alfredin kanssa. Toinen tarina kertoo Alfredista. Hän työskenteli Wochenpostin apulaispäätoimittajana, mutta erehtyi kirjoittamaan totuudenmukaisesti Varsovan liiton sotaharjoituksista. Sen jälkeen hänet siirrettiin tarkistamaan lakiluonnosten kieliasua. Tässä toimessa hän päätti oma-aloitteisesti parannella lakiluonnosten sisältöä. Tästä johtuen hänet tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Vankilan jälkeen hän sai töitä riistaravintolan vessavahtina.

Tarinat kertovat siis myös Itä-Saksan nurjasta puolesta, mutta kokonaisuudesta tulee kuitenkin mieleen ostalgia. Tästä syystä esim. 80-luvulla Peter Schneiderin kirjoittama Muurinylittäjä on mielenkiintoisempi.

torstai 2. heinäkuuta 2009

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (A short history of tractors in Ukranian)

Luin tämänkin kirjan pääsiäislomalla ja yritän nyt kirjoitella jotain muistiinpanojen perusteella. Muuten saattaisin luovuttaa, mutta tämä oli niin mainio kirja, etten halua.

Kirja kertoo samanaikaisesti kahta tarinaa. Toinen kulkee menneisyydessä ja kertoo suvun historiaa. Toinen kulkee nykypäivässä: Veran ja Nadeždan isä on tavannut Valentinan, nuoren ja kauniin ukrainalaisnaisen, joka haluaa muuttaa poikansa kanssa paremman elämän perässä Englantiin. Vera ja Nadežda eivät tule toimeen toistensa kanssa, mutta he liittoutuvat pelastaakseen isänsä.

Vera ja Nadežda ovat monin tavoin erilaisia. Nadežda on nuorempi, syntynyt vasta sodan jälkeen Englannissa, kun taas Vera on syntynyt Puolassa ja kokenut sodan kauhut lapsena. Nadežda oli myös nuorempana vanhempiensa kauhuksi kommunisti ja edelleenkin heidän poliittiset näkökantansa poikkeavat kovasti:

... jouluaattoa 1952. Vera ja minä, kylmää vastaan pyntättyinä, painauduimme Äitiä vasten takapenkillä. Ja ystävällinen, turkkiin pukeutunut nainen, joka nojautui käytävän poikki ja painoi kuuden pennyn kolikon Äidin käteen: "Lapsille jouluksi."
"Nainen joka antoi äidille kuusipennysen."
"Äiti, meidän äitimme, ei viskannut kolikkoja naisen kasvoihin; hän mutisi "kiitos, rouva" ja sujautti sen taskuunsa. Mikä häpeä!
"Ai se. Luulen että nainen oli vähän juovuksissa. Mainitsit sen kerran aikaisemmin. En tiedä, miksi jauhat siitä."
"Juuri tuo hetki - enemmän kuin mikään mitä minulle jälkeenpäin tapahtui - teki minusta elinikäisin sosialistin."
Puhelinlinjan toisessa päässä vallitsee hiljaisuus, ja hetken luulen hänen lyöneen kuulokkeen korvaani. Sitten: Ehkä juuri se hetki teki minusta turkkiin pukeutuvan naisen."

Taustatarina menneisyydessä on monin tavoin vakava ja käsittelee raskaita asioita. Nykypäivän tapahtumat ovat puolestaan erittäin absurdeja. Mukaan mahtuu mm. salapoliiseja, kolme autoa, kopiokone, tissejä, isän potenssiongelma, omenoita, puutarha, säilömistä ja tietysti kirja traktorien historiasta ukrainaksi. Samalla nämä kaksi tarinaa kertovat maahanmuutosta ennen ja nyt.

tiistai 12. toukokuuta 2009

Wladimir Kaminer: Ich bin kein Berliner (Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle)

Olen lukenut muutaman Kaminerin kirjan joskus suomeksi ja yhtä luin alkuun saksaksikin, kunnes se oli pakko palauttaa takaisin kirjastoon. Kaminer kirjoittaa suhteellisen helppoa saksaa, joten hänen kirjansa ovat aloittelijalle luonteva vaihtoehto.

Parhaimmillaan Kaminerin jutut ovat todella hauskoja. Tämä kirja ei ollut kuitenkaan Kaminerin parhaita. Kirja koostuu samalla tavalla kuin aiemmatkin erillisistä lyhyistä jutuista. Nämä jutut liittyvät löyhästi matkaopasmaiseen aihepiiriin, mutta Berliinin kanssa niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Jutun lopuksi on konkreettisempi vinkki aiheeseen liittyen. Esimerkiksi seuraava:

Wenn Sie im Tiergarten spazieren gehen, kann es Ihnen passieren, dass Sie von einer türkischen, polnischen, koreanischen, arabischen oder griechischen Grillgesellsaft eingeladen werden. Die Höflichkeit gebietet es, nicht mit leeren Händen dazustehen. Deswegen sollte man auf alle Fälle immer ein paar Hühnerbeine in der Tasche haben.


Monissa jutuissa esiintyy aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, kuten vietnamilaiset naapurit. Parhaiten kirja iskee ehkä Kaminerin tosifaneille, jotka haluavat kiertää Berliiniä tutustuen nimenomaan Kaminer-kohteisiin.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Peter Schneider: Muurinylittäjä (Der Mauerspringer)

Tämän kirjan löysin lukulistalleni luultavasti hesarin kaupunkikirjastosta. Kirja toi elävästi mieleeni Wladimir Kaminerin kirjat. Kirja koostuu samalla tavalla pienistä tarinoista ja niistä henkii samalla tavalla se kuinka kirjoittaja rakastaa Berliiniä. Tarinat ovat luonteeltaan synkempiä - onhan Itä-Saksan aikainen Berliini synkempi kuin nyky-Berliini - mutta niissä on sama absurdi perusluonne. Kaikkein synkin osa Itä-Saksan ja muurin historiaa jää kuitenkin käsittelemättä, esim. muurin ylityksessä kuolleita ei mainita ollenkaan.

Nimitarina kertoo miehestä, joka kirjaimellisesti loikkasi muurin ylitse 15 kertaa. Suunta oli vain yllätävästi Länsi-Saksasta Itä-Saksaan. Mies palautettiin joka kerta takaisin, mutta koska Länsi-Saksa ei tunnustanut muuria rajaksi, ei häntä voitu syyttää mistään.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että se on kirjoitettu 1982, Itä-Saksan ollessa vielä voimissaan. Se tuo kirjaan aivan erilaisen tunnun kuin myöhempiin, jotenkin jälkiviisampiin ja ostalgiaan nojautuviin kirjoihin. Kirjassa on monia mielenkiintoisia ajatuksia. Esim. kohtaukset, joissa kirjailija keskustelee itä-saksalaisten ystäviensä kanssa ja kuinka ne keskustelut aina kääntyvät siihen että molemmat osapuolet toistavat virallista mantraa. Itä-saksalaisten on loikkaamisen jälkeenkin hankala uskoa siihen, että toisella puolen muuria valtio ei kontrolloikaan kaikkea, vaan esim. mielenosoitukset ja mellakat voivat olla tosissaan spontaaneja. Jo lähtökohdat toisen maailmansodan jälkeen olivat niin erilaisia. Neuvostoliiton miehittämällä alueella pelättiin ja kärsittiin sotilaiden tekemistä raiskauksista, kun taas komeilla amerikkalaissotilailla oli rakkausjuttuja. Ja siinä missä länsi-saksalaiset oppivat ensin sanomaan "Have you chewing gum?", itä-saksalaisten ensimmäiset englanninkieliset sanat olivat "Ami go home.".

Kirja herättää myös pohtimaan sitä kuinka kauan Saksojen yhdistymiseen sopeutuminen on heillä kestänyt. Miltä tuntuu, kun synnyinmaata ei enää ole olemassa? Tätä kirjailija pohtii myös toiseen suuntaan. Hän on 40-vuotias, mutta hänen kotimaansa vain 30.

>>Olen Saksasta.>> Joko tuo lause ei tarkoita mitään tai minä puhun maasta, jota ei löydy miltään poliittiselta kartalta. Silloin kun puhun maasta nimeltä Saksa, minä en tarkoita sen enempää DDR:ää kuin BRD:täkään, vaan maata, joka on olemassa vain muistikuvissani. Jos minulta kysyttäisiin, missä tuo maa sijaitsee, minä en osaisi sijoittaa sitä minnekään muualle kuin historiaan ja kieleen, jota puhun.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Bernhard Schlink: The Reader (Der Vorleser)

Törmäsin vahingossa tähän kirjaan, johon elokuva The Reader (Lukija) perustuu. Koskapa elokuvaa katsoessani arvelin, että kirja olisi parempi, en malttanut olla tarttumatta siihen. Tämä sinällään on tapojeni vastaista, sillä yleensä yritän pitää kiinni siitä, että luen käännöksiä ainoastaan suomeksi.

Elokuva on hyvin uskollinen kirjalle, erityisesti ensimmäisessä osassa, jossa kerrotaan Michaelin ja Hannan suhteesta. Toinen osa ei noudata niin tarkkaan kirjaa. Kirjassa esim. Michael kysyy isältään, filosofian professorilta, neuvoa pitäisikö Hannan lukutaidottomuudesta kertoa, eikä oikeustieteen professorilta. Tämäkin osaltaan vaikuttaa siihen, että kun kirjan toisessa osassa pohdiskellaan syyllisyyden käsitettä eri tavoin, elokuva ei tavoita millään kirjan syvyyttä.

Esimerkiksi Michaelin liftaus keskitysleirille oli mielenkiintoinen kohta. Hän saa kyydin mieheltä, joka kommentoi kyynisesti Michaelin motiivia visiitille ja lopulta Michael epäilee hänen olleen itse vartijana keskitysleirillä ja mies heittää hänet ulos autosta. Michael ei varsinaisesti löydä keskitysleiriltä sitä mitä etsi. Kokonaisuudessaan tämän kohtauksen tunnelma vastasi hyvin omaa kokemustani.

At first I was embarrassed to wander home through the Alsatian villages looking for a restaurant where I could have lunch. But my awkwardness was not the result of real feeling, but of thinking about the way one is supposed to feel after visiting a concentration camp.

Kaikkein mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin siitä kuinka syyllisyys vaikuttaa sukupolvien väliseen kuiluun ja lasten irtiottoon vanhemmista. Mikä oikeus on "syyllisellä sukupolvella" sanoa yhtään mitään lapsilleen. Kuinka samanaikaisesti voi syyttää vanhempiaan ja rakastaa heitä? Michael pitää myös aluksi vanhempiaan syyllisinä, mutta muuttaa myöhemmin mielensä, mikä erottaa hänet opiskelutovereistaan. Sen sijaan hän potee samaa syyllisyyttä Hannan osalta.

These thoughts did not come until later, and even later they brought no comfort. How could it be a comfort that the pain I went through because of my love for Hanna was, in a way, the fate of my generation, a German fate, and that it was only more difficult for me to evade, more difficult for me to manage than for others? All the same, it would have been good for me back then to be able to feel I was part of my generation.

Loistava kirja! Kannattaa lukea!

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Avara on tämä ranta

Avara on tämä ranta oli yksi Kansallisteatterin kevään ensi-illoista.

Aihe oli mielenkiintoinen, perheen sisäiset ristiriidat ja miten suuresta menetyksestä selviää. Näyttelijäntyö oli luotettavaa ja vähäeleistä. Erityisesti mieleen jäi Chrisiä näytellyt Samuli Niittymäki, joka suoriutui vaativasta roolistaan erinomaisesti. Näytelmän rakenne oli tavanomaisesta poikkeava, se koostui pienistä pätkistä perheen elämää. Kohtaukset vaihtuivat nopeasti ja paljon jäi myös kohtausten väliin. Loppu oli erityisen kaunis, perheen miehet kattavat yhdessä ruokapöytää.

Kuitenkin jotain jäi näytelmästä puuttumaan. Ongelma lienee enemmän käsikirjoituksen tasolla, josta puuttuu syvyyttä. Valitettavasti en osaa analysoida näytelmää sen tarkemmin.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Mary Shelley: Frankenstein

Kuvittelin etukäteen tuntevani tämän kirjan, kukapa ei olisi Frankensteinista kuullut. Kuitenkin kirja osoittautui yllätykseksi. Varsinaista kauhua kirjaa lukiessa en juurikaan kokenut. Sen sijaan kirja oli paljon tunteellisempi kuin odotin. Loppujen lopuksi en edes tiennyt hirviöstä tai hirviön luojasta, Victor Frankensteinista, mitään. Jo alku hämäsi täysin: kuka Robert Walton ja mikä ihmeen matka Pohjoisnavalle.

Hirviö itse osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Hirviö kaipaa kontaktia ihmisiin ja hyväksyntää, mutta ei voi sitä saada, koska näyttää niin kammottavalta. Kaikki muut hahmot hirviötä lukuun ottamatta ovat ärsyttävän hyveellisiä. Hullu tiedemieskään ei ole hullu, vaan lähinnä intohimoinen ja älykäs tutkija, jonka kiinnostuksen kohteet suuntautuivat väärään suuntaan hänen äitinsä kuoleman takia.

Mielenkiintoinen teema kirjassa on se kuinka vaarallista tekninen ja tieteellinen edistys voi olla. Frankenstein varoittaa useasti pyrkimästä liian pitkälle. Tältä osin kirja tuntuu varsin modernilta ja voisi ihan yhtä hyvin viitata esim. muuntogeenisten elintarvikkeiden riskeihin. Tämä teema peilautuu myös mielenkiintoisesti Waltonin pyrkimykseen päästä Pohjoisnavalle. Vaikka sekin on äärimmäisen vaarallinen tavoite, Frankenstein puolustaa sitä ja haukkuu miehistön pataluhaksi heidän alkaessa kapinoida.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Afghan girls can kick

Afghan girls can kick kertoo Afghanistanin naisten jalkapallojoukkueesta. Taliban-hallinnon aikana naisten ei sallittu harrastavan urheilua, mutta tällä hetkellä se on mahdollista. Jalkapallonjoukkueen ongelmana on se, että vastuksia ei vain löydy. Turvallisuussyistä muut joukkueet eivät tule Afganistaniin ja NATOn naissotilaista ei ole heille vastusta. Dokumentti näyttää kuinka he lähtevät pelimatkalle Pakistaniin ja pelaavat ensimmäisen virallisen ottelunsa ja samalla myös ensimmäisen täysmittaisen ottelun. Dokumentissa haastatellaan useita pelaajia ja valmentajaa ja kerrotaan jalkapallon kautta myös paljon muuta Afganistanista.

En oikein tiedä miten tällaista dokumenttia pitäisi arvostella. Afganistan ja naisten asema on aiheena tärkeä ja näkökulma on mielenkiintoinen ja opin dokumentista useita mielenkiintoisia asioita. Kuitenkin osa mukaanotetuista kohtauksista tuntui tarpeettomalta ja päälleliimatulta. Tällä tarkoitan lähinnä niitä kohtauksia, joissa kuvattiin sitä kuinka lapsia etsitään kaduilta työtä tekemästä ja yritetään saada heitä kouluun.

Omalla tavallaan dokumentti antaa toivoa paremmasta. Aiemmin taliban-hallinnon aikana nöyryytetyt naiset voivat nyt pelata jalkapalloa ja päästä ulkomaille. Rajoituksia on toki edelleenkin: pelejä kuvattaessa naisille sanotaan, että heidän olisi syytä pukeutua huiviin. Kuitenkin dokumentista näkee kuinka naiset nauttivat nyt elämästä ja jalkapallosta täysillä.

torstai 23. huhtikuuta 2009

Thomas Hardy: Tess of the D'Urbervilles (Tessin tarina)

Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Nuori maalaistyttö Tess joutuu miehen viettelemäksi ja sen kuultuaan hänen aviomiehensä hylkää hänet heidän hääyönään. Näiden tapahtumien johdosta tapahtuu lopulta murha. Juoni oli suunnilleen näin kerrottuna myös takakansitekstissä, joten tapahtumat eivät varsinaisesti päässeet yllättämään. Sen sijaan jännitys keskittyi siihen kuka murhaa kenet ja koska.

Hardy kuvaa Tessin kohtaloa uskomattoman kauniisti ja myötätuntoisesti. Tess kuvataan erittäin puhtoisena ja kunnollisena hairahduksesta huolimatta. Tessin perhe ei ole varsinaisesti kiiltokuva-ainesta, niinpä hänestä ei voi olla pitämättä ja suhtautumatta myötätuntoisesti kaikesta kunnollisuudesta huolimatta.

Kirjassa on useita tärkeitä teemoja. Minulle läheisin on tasa-arvon teema. Odotukset naisia kohtaan ovat kohtuuttomia. Angelilla (aviomies) on ollut oma hairahduksensa, mutta hän hylkää Tessin silti. Ylipäätänsä miehet hallitsevat naisia. Kaikki naiset lakoavat Angelin edessä ja enemmän tai vähemmän menettävät järkensä.

Toinen tärkeä teema on luokkayhteiskunta. Tessillä on hieno suku, joka on vajonnut alas. Tämän avulla Angel uskoo saavansa muut arvostamaan Tessiä, vaikka hän onkin maalaistyttö. Toisaalta Alec (viettelijä) on nousukasmainen, eikä ole sydämeltään sivistynyt. Vain rahalla on yhteiskunnassa merkitystä, sillä saa jopa ostettua vanhan sukunimen.

Hieno kirja, suosittelen!

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Laura Lindstedt: Sakset

Suomi-vierailuilla tulee usein kauhea kiire lukemisen kanssa. Tämä kirja joutui erityisesti kärsimään siitä. Oli kauhea kiire saada tämä lyhyehkö kirja luettua, jotta pääsisi seuraavaan kirjaan. Sääli, sillä tämä kirja olisi kaivannut ja ansainnut kypsyttelyä lukijalta.

Lindstedtin kieli on rönsyilevää ja kaunista. Jo pelkästään sen takia kirjan lukeminen oli nautittavaa, mutta erityisesti siitä syystä se olisi myös kaivannut enemmän aikaa.

Kirja kertoo naisesta, joka adoptoi lapsen Kiinasta. Hän luo adoptioviranomaisille ja itselleenkin kuvan idyllistä, jossa lapsi eläisi ja maallinen puoli onkin kunnossa. Se ei kuitenkaan riitä, kun nainen on muuten hajoamispisteessä. Hän ei saa mitään yhteyttä lapseen.

Minä en teeskentele. En edes väitä rakastavani kaikkia lapsia. Kaikki lapset eivä ylipäätänsä ole rakastettavia. Kun tuttavat tuovat jälkipolvea kylään, en osaa puhua niille mitään. Minä hymyilen, mutta ne riehuvat hymyni lävitse.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2009

An Independent Mind

Olin taannoin viikonlopun Haagissa ja satuin huomaamaan, että kaupungissa oli menossa mielenkiintoinen elokuvafestivaali, Movies that matter. Kävin katsomassa pari dokumenttia, jotka valitsin lähinnä sattumalta. Toinen näistä oli erinomainen valinta, Rex Bloomsteinin ohjaama An Independent Mind.

Dokumentti kertoo kahdeksasta ihmisestä, jotka yrittävät käyttää sananvapauttaan, mutta jotka ovat joutuneet sen takia joko sensuroiduiksi, haastetuksi oikeuteen tai jopa kidutetuiksi. Nämä kahdeksan ihmistä edustavat varsin sekalaista joukkoa. Mukana on reggae-laulaja Norsunluurannikolta, joka lauloi valtaapitäviä vastaan ja joutui pakenemaan henkensä edestä. Sitten on kiinalainen naisbloggaaja, joka kirjoitti seksistä ja oli erittäin suosittu, mutta hänen yrittäessä julkaista kirjan, se estettiin ja hän menetti myös työpaikkansa. Kiistanalaisimpia ovat eurooppalaiset: Espanjan Baskimaasta kotoisin oleva rokkibändi, joka kappaleessaan käskee tappamaan siat. Heidät on haastettu oikeuteen ja vankituomio on mahdollinen. Dokumentin päättää David Irving, joka joutui Itävallassa vankeuteen holokaustin kieltämisestä.

Ensin tuntui siltä, että David Irvingin valinta tähän dokumenttiin väheksyy niitä, jotka käyttäisivät sananvapauttaan johonkin arvokaampaan aiheeseen. Toisaalta olen aina ollut sitä mieltä, että Itävallan ja Saksan lait, jotka tässä suhteessa rajoittavat sananvapautta, ovat väärässä. Ymmärrän syyn niille, mutta olen eri mieltä. Lopultakin Irving oli varsin vahva ja mielenkiintoinen päätös dokumentille. Suosittelen kovasti, jos vain eteen tulee mahdollisuus nähdä kyseinen dokumentti.

Pari mielenkiintoista faktaa tuli esille elokuvan aikana: syyrialainen runoilija kertoi kuinka häntä oli kidutettu "German chairissa". Kuinka monelle kauhealle asialle rakas nykyinen asuinmaani onkin antanut nimen. Toisen mielenkiintoisen kommentin sanoi David Irving, joka huomautti, että holokaustista vastuussa olleiden joukossa oli useita itävaltalaisia, vaikka itävaltalaiset itse näkevätkin itsensä mieluiten uhrina. Hitlerin lisäksi myös mm. Adolf Eichmann oli itävaltalainen kuin myös monet keskitysleirien johtajat. Wikipedian mukaan Eichmann on tosin syntynyt Saksassa, mutta eli pitkään Itävallassa.

Rex Bloomstein oli itse paikalla ja osallistui elokuvan jälkeen keskusteluun sananvapaudesta hollantilaisten (ilmeisesti jonkin tason) julkkisten kanssa. Keskustelua oli näin ulkopuolisena mielenkiintoista seurata, vaikka en erityisen hyvin tiedäkään, että mikä on Hollannissa ollut poliittisessa keskustelussa viime aikoina pinnalla. Osaltaan keskustelijoiden esittämät ajatukset sananvapauden rajoittamisesta tuntuivat järjettömiltä. Lopultakin paras huomio oli päivystävän dosentin toteamus siitä, että ongelmana on se, että keskustelu päätyy aina siihen, että puhutaan sananvapaudesta eikä oikeasta ongelmasta. Osapuoli x sanoo jotain, osapuoli y sanoo olevansa eri mieltä, minkä jälkeen osapuoli x sanoo, että hänellä on sananvapaus, hän saa olla sitä mieltä. Ei erityisen hedelmällistä. Sananvapauden käyttämisenkin luulisi oleva Hollannissa vähemmän ongelmallista, jos kummankin osapuolen huoliin ja ongelmiin oikeasti puututtaisiin.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Museum Küppersmühle, Duisburg

Rakastan taidemuseoita ja erityisesti modernia taidetta. En ole millään muotoa taideasiantuntija, mutta sen sijaan tykkään käydä taidemuseoissa ja keskittyä puhtaasti taidenautintoon. Erityisesti arvostan sitä, jos taide saa minut ajattelemaan jotain, mutta nautin myös puhtaasta kauneudesta, harmoniasta ja taidokkuudesta.

Tällä kertaa kävin minulle entuudestaan tuntemattomassa Küppersmühlen taidemuseossa Duisburgissa. Museo sijaitsee entisessä viljasiilossa, joka on tyylikkäästi kunnostettu museoksi. Alue on entistä satama-aluetta, jossa vanhat teollisuusrakennukset on modernisoitu uusia käyttötarkoituksia varten ja siellä sijaitsee mm. paljon ravintoloita. Museossa oli tällä hetkellä vaihtuvana näyttelynä Sean Scullyn näyttely. Muuten museossa on esillä modernia saksalaista taidetta.

Kuten sanottu, en tunne taidetta erityisen hyvin. Näyttelyssä nähtävissä olleesta Sean Scullyn elämästä kertovasta aikajanasta havaitsin, että hänen näyttelynsä on ollut myös Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Sean Scullyn teokset koostuvat pääasiassa neliöistä ja vaaka- ja pystysuorista raidoista. Ne ovat kauniita, mutta herättivät minussa silti kysymyksen siitä mikä tekee niistä niin erityisiä. Olen aivan ihastunut Piet Mondriaanin maalauksiin, enkä voi olla kysymättä tuoko Sean Scully jotain lisää samaan ideaan. Maalausten tunnelma on toki erilainen ja Scullyn töissä maalausten pinta on omalla tavallaan elävä. Ehkäpä joku lukija (jos niitä on?) voisi selvittää tätä minulle?

Saksalaisesta taiteesta minulle jäi kaksi nimeä mieleen: Anselm Kiefer ja Hans-Christian Schink. Anselm Kieferin työt ovat kooltaan isoja ja dramaattisia. Usean teoksen pinnalla oli hiekkaa, joka saa jännittävän vaikutelman aikaan. Näitä haluan ehdottomasti nähdä lisää!

Hans-Christian Schinkin valokuvista esillä oli sekä joitain Saksasta moderneista rakennelmista, kuten tavallisista betonisilloista, otettuja kuvia että myös Perusta "kivikasoista" otettuja kuvia. Nämä toivat jännittävän kontrastin toisiinsa. Molemmissa kuvattiin ihmisten tekemiä rakennelmia luonnon keskellä. Googlaamalla löysin tämän gallerian sivut, joissa on paljon Schinkin valokuvia esillä.

maanantai 16. maaliskuuta 2009

The Good German (Jaettu Berliini)

Luin joku vuosi sitten, että Joseph Kanonin romaanista Jaettu Berliini on tekeillä elokuva. Petyin pahasti, kun se ei tullutkaan Suomessa teatterilevitykseen ja ihmettelin päätöstä, koska näyttelijäkaarti oli varsin nimekästä (George Clooney, Cate Blanchett). Niinpä tämä elokuva oli pakko lainata DVD:llä, kun sen satuin kirjastossa näkemään ja näin arvoitus selvisi.

Elokuva on kuvattu mustavalkoisena 40-luvun film noir -elokuvien tyyliin. Periaatteessa mielenkiintoinen kokeilu, mutta lopultakin vähän väsyttävä. Elokuvan juoni ja väkivaltaisuus on kuitenkin ihan tavallista nykyaikaista Hollywood-kamaa. Elokuva ei pääse visuaalista kikkailua syvemmälle. Tässäkin elokuvassa ärsyynnyin Cate Blanchettin saksalaisesta aksentista englannissa.

Elokuvan teemat ovat samat kuin kirjassa: on rakkaustarina ja on syyllisyys. Motto on "Aina löytyy jotain pahempaa.". Kirjassa syyllisyyttä käsiteltiin monipuolisemmin, ei ollut hyviksiä, koska kaikki olivat tehneet jotain väärin, mutta väärintekijöitäkin oli pakko ymmärtää. Kirja kuvasi muistikuvieni mukaan paremmin koko kansakunnan syyllisyyttä ja sitä kuinka kaikki ei ole niin mustavalkoista. Lenan hahmolle (Cate Blanchett) on elokuvassa annettu tarpeettoman paljon syyllisyyttä ja ymmärtäminen on kovin hankalaa.

Suosittelen lukemaan kirjan, jos teema kiinnostaa, mutta elokuva kannattaa unohtaa.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

The Reader (Lukija)

Lukija ei ole elokuva holokaustista tai Natsi-Saksasta toisin kuin voisi kuvitella. Sen sijaan Lukija on ennemminkin kehityskertomus, joka kertoo samalla syyllisyydestä. Ja nimen omaan sellaisen ihmisen syyllisyydestä, joka on syntynyt vasta toisen maailmansodan aikana. Se on kysymys, jota pohdin välillä: miten saksalaiset tulevat toimeen sen kanssa, että edeltävistä sukupolvista on useimpien pakostakin hankala olla ylpeä. Mitä he ajattelevat omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan?

Kate Winslet esittää elokuvassa Hanna Schmitziä, naista, joka on toiminut toisen maailmansodan aikana keskitysleirin vartijana. Elokuvassa ei näytetä kuitenkaan ollenkaan kuvaa siltä ajalta, mikä on minun mielestäni toimiva ratkaisu. David Kross esittää nuorta poikaa, Michaelia, joka rakastuu Hannaan. Ralph Fiennes on Michael vanhempana. Elokuvassa on kyse Michaelin syyllisyydestä, ja siitä miten se painaa koko hänen elämänsä ajan.

En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta minulle jäi sellainen tunne, että elokuva toimii pelkästään kirjan kuvituksena sen sijaan, että se paneutuisi syvemmälle syyllisyyden käsitteeseen. Elokuvassa oli muutama vahva hetki, kuten se, kun yksi opiskelijapojista pauhaa kuinka oikeastaan olennainen kysymys ei ole se, että miksi edellinen sukupolvi ei toiminut vaan se, että miksi he eivät tappaneet itseään kuultuaan holokaustista. Toinen vaikuttava kohtaus oli seurata oikedenkäynnin aikana kuinka ihmiset, joita voisi pitää täydellisenä pohjasakkana, koska he ovat olleet keskitysleirin vartijoina, vajoavat vielä alaspäin pyrkiessään siirtämään itselleen kuuluvan vastuun eteenpäin.

Elokuva jää kokonaisuutena ihan ok -tasolle. David Kross tosin tekee nuorena Michaelina uskomattoman roolin. Muiden näyttelijöiden matkima saksalainen aksentti sen sijaan oli kerrassaan ärsyttävä. Ehkä elokuva tuntuu kiinnostavammalta, jos on harrastanut vähemmän Saksan historiaa?

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Gran Torino

Gran Torino on Hollywood-elokuva parhaimmillaan. Mielenkiintoinen, sujuvasti kerrottu tarina, jossa on taitavat näyttelijät, hyvä musiikki ja sopivasti osuvaa huumoria mukana. Kuvaavaa on se, että melkein koko katsomo istui rauhallisesti paikoillaan elokuvan lopputekstien loppuun saakka. Minä tunnustan kyynelehtineeni lopussa, mutta se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Pääasia elokuvassa on tietysti Clint, joka esittää Walt Kowalskia, puolalaissyntyistä Korean sodan veteraania, joka ei erityisesti ilahdu, kun naapurustoon muuttaa "ulkomaalaisia". On kaiken kaikkiaan aivan uskomatonta miten 78-vuotias mies mm. hakkaa elokuvan aikana yhden nuoren jengiläisen - ja tekee sen täysin uskottavasti. Clintille ei edelleenkään ryppyillä. Tästä huolimatta Walt Kowalski on lopuksikin oikeastaan aika pehmo tässä elokuvassa. Hän ei siedä huonosti käyttäytyviä poikiaan tai lastenlapsiaan. (Käsi ylös, kuka tunsi piston sydämessään? o/) Kowalski oppii kuitenkin elokuvan kuluessa pitämään "ulkomaalaisten" naapureidensa lisäksi mm. nuoresta papista, isä Janovichistä, jolle hän elokuvan alussa sanoo suorat sanat tämän kokemattomuudesta.

Elokuvassa on oikeastaan usempikin kasvutarina: On Walt Kowalski, joka voittaa ennakkoluulonsa ja löytää naapureistansa ihmisiä, jotka välittävät hänestä enemmän kuin hänen omat poikansa. On isä Janovich, joka oppii Kowalskilta elämästä ja kuolemasta ja on tietysti nuori Thao, joka etsii elämälleen suuntaa. Hauska yksityiskohta on se, että elokuvan periamerikkalaisetkin hahmot ovat "ulkomaalaisia". Kowalski on puolalainen, parturi on irlantilainen, lääkäri Kiinasta(?), eikä Janovichkaan kuulosta kaikkein tavallisimmalta nimeltä.

Wikipedian mukaan Clint Eastwood on sanonut Gran Torinon jäävän viimeiseksi elokuvaksi, jossa hän näyttelee. Elokuvassa on vähän jäähyväisten makua, erityisesti lopussa. Iso kiitos Clintille pitkästä urasta ja lukemattomasta määrästä mielenkiintoisia elokuvia. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainassa Million Dollar Baby. Ehkä pitäisi etsiä viikonlopuksi Hyvät, pahat ja rumat ja muita klassikoita ja järjestää Clint-maraton.

lauantai 7. maaliskuuta 2009

David Copperfield

Kirjaparka. Luin tämän ties kuinka monessa osassa ja vielä niin, että jouduin palauttamaan sen kesken kirjastoon ja lukemaan sen koneelta loppuun Project Gutenbergista löytyneestä versiosta. Sen jälkeen se on saanut odottaa bloggausta kai yli kuukauden.

Luin viime syksynä Oliver Twistin ja sen jälkeen ihmettelin, että minkä takia Dickens oikeastaan on klassikko. Henkilöhahmot olivat yksiulotteisia ja epäuskottavia ja juoni ennalta-arvattava ja tylsä. David Copperfield oli aivan toiselta planeetalta. Henkilöt ovat monipuolisempia ja mielenkiintoisempia. Herkullisia hahmoja on useita, erityisesti tietysti Mr. Micawber ja Uriah Heep. Niin kuin Oliver Twistissä, myös tämän kirjan lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan. Tämä ei kuitenkaan häiritse, koska kirjan "hyviksetkin" ovat niin monipuolisia ja inhimillisiä, että heille oikeasti alkaa toivoa kaikkea hyvää.

David Copperfield on osittain omaelämäkerrallinen teos. Hauska yksityiskohta tähän liittyen on se, että kirjassa Copperfieldin vaimoa kuvataan lempeästi, mutta annetaan ymmärtää, että avioliitto olisi käynyt Copperfieldille taakaksi, mikäli vaimo ei olisi sairastunut ja kuollut nuorena. Esipuheen mukan kirjailijan vaimo, joka oli pitkäikäisempi, ei ilmeisesti arvostanut kovasti sitä että häntä kohdeltiin näin tylysti kirjassa...

maanantai 23. helmikuuta 2009

The Queen

Tällä kertaa en käynyt elokuvissa vaan nappasin kirjaston DVD-hyllyltä elokuvan mukaan kotona läppäriltä katsottavaksi. Siihen, että Michael Sheen näytteli Tony Blairia oli yllättäen hiukan hankala tottua, kun Frost/Nixonin katsomisestakaan ei niin kauaa ollut. Jostain syystä en ilmeisesti ole ikinä ennen nähnyt Sheenin tähdittämiä elokuvia.

Michael Sheenin Tony Blair ja erityisesti Helen McCroryn Cherie Blair tuntuivat tarpeettoman liioitelluilta. Sen sijaan Helen Mirren kuningattarena oli loistava (ja voitti syystäkin sinä vuonna oscarin). The Queen oli hauska jatke sille, että hiljattain luin tuon Epätavallisen lukijan. Elokuvan alussa ennen Dianan kuolemaa kuningattaren olisi voinut hyvin kuvitella innostumaan lukemisesta ja käyttäytymään juuri niin kuin Epätavallisessa lukijassa - eli kuningatar vastasi täysin odotuksiani.

En ole ikinä ollut erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, enkä osaa sanoa missä olin, kun kuulin prinsessa Dianan kuolleen. Elokuva onnistui laajentamaan käsitystäni monarkiasta ja prinsessa Dianasta ja avaamaan myös Dianan kuoleman merkitystä.

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Milk

On suuri vääryys, jos Sean Penn ei saa oscaria parhaasta miespääosasta ensi yönä. En ole nähnyt kaikkia ehdolla olevia elokuvia, mutta olen vakuuttunut siitä, että Sean Penn todellakin ansaitsee oscarin. Hän ei vain näyttele Harvey Milkiä - hän on todellakin Harvey Milk.

Myös Milkiä voi pitää oscaria varten laskelmoituna elokuvana. Harvey Milkistä on tehty jo 80-luvulla oscarin voittanut dokumentti. Elokuva on laskelmoinnista huolimatta tehty niin hyvin, että tuloksena on aidosti hyvä elokuva. Elokuva kertoo Harvey Milkin äärimmäisen mielenkiintoisesta poliittisesta urasta ja kiemuraisesta yksityiselämästä 70-luvulla.

Elokuvassa käytetään arkistokuvaa niukasti ja toimivasti. Anita Bryantin puheet näyteltynä kuulostaisivat absurdilta liioittelulta, mutta arkistokuvalle on hankala väitää vastaan. Milk puhuu suvaitsevaisuuden puolesta todella tehokkaasti. Se saa umpiheteronkin vakuuttumaan siitä, että olisi syytä tulla kaapista ulos.

torstai 19. helmikuuta 2009

The Curious Case of Benjamin Button (Benjamin Buttonin uskomaton elämä)

Kävin katsomassa tämän elokuvan toissaviikonloppuna, mutten ole saanut kirjoitettua mitään. Tuntuu siltä, että tämä elokuva ei jättänyt mitään jälkeensä. Juoni on epäilemättä tullut jokaiselle jo selväksi: Brad Pitt näyttelee miestä, joka syntyy 86-vuotiaana ja vanhenemisen sijaan nuorenee. Hän tutustuu ja ihastuu jo elämänsä alkutaipaleella Nuoreen Cate Blanchettiin ja kohtaa hänet useampaan otteeseen elämänsä aikana. Periaatteessa ainekset voisivat olla lupaavat, kuitenkin elokuvasta jäi sellainen tunne, että se on vain yksi rakkaustarina monien muiden joukossa.

Tämänkään elokuvan osalta odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Idea kuulostaa turhan laskelmoidulta ja varmalta Oscar-ehdokkaalta. Toteutus oli kuitenkin onnistunut, joskin vähän ylipitkä (2:49, elokuville pitäisi olla lakisääteinen maksimipituus, jota ei saisi ylittää kuin poikkeusluvalla). Elokuva oli visuaalisesti kaunis, eikä juoni ollut niin ennalta-arvattava kuin olisi voinut odottaa. Maskeerauksen ja CGI:n käytön osalta yllättäen vaikuttavinta ei ollut nähdä näyttelijöitä iäkkäinä vaan nuorina. Blanchett 20-vuotiaana tanssijana on jotain uskomattoman kaunista.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Mental Finland

Kävin viikonloppuna Brysselissä katsomassa Kristian Smedsin uuden näytelmän Mental Finlandin, joka on tulossa myös Kansallisteatteriin huhtikuussa. Etukäteen arvelin, ettei se välttämättä olisi ihan minun makuuni ja olin aivan oikeassa. Ensimmäisen kerran katsoin kelloa puolen tunnin jälkeen. Tunnin kohdalla olin varma, että näytelmä ei lopu ikinä.

Onneksi tunnin jälkeen alkoi näytelmän huippukohta: Hannu-Pekka Björkman esittämä bikurua puhuva hahmo päättää lähteä Suomeen ja kohtaa joukon saunovia suomalaisia. On aivan mieletöntä seurattavaa, kun hän pitää pitkää monologia keksityllä kielellä. Toinen näytelmästä mieleen jäänyt positiivinen asia on tanssijat. En voi väittää tuntevani modernia tanssia, mutta heitä oli nautinto katsoa. Cowboy-kohtaus oli ylipitkä, mutta irtovitsi ikea-pöydästä (pöytä, joka pysähtyy, kun sille puhuu ruotsia) jaksoi naurattaa.

Negatiivisia asioita on sitten pidempi lista: Näytelmä perustui aivan liikaa siihen, että näyttelijät ovat kontin sisällä ja yleisö seuraa tapahtumia videokameran välityksellä. En osaa pitää näin valtaisaa videokuvan käyttöä millään tapaa perusteltuna. Lisäksi kokonaisuus jäi kovin sekavaksi, koska kaikkeen piti ottaa kantaa. Jos en olisi etukäteen lukenut kuvausta taustatarinasta (vuosi 2069, alkuperäiset suomalaiset vastustavat EU:ta, jolla on kontrolli kaikkialle), en olisi sitä ikinä näytelmästä tunnustanut. Loppujen lopuksi isoin pettymys oli kuitenkin se, että näytelmä ei onnistunut herättämään ajattelua. Ymmärrän sen, että näytelmän tarkoitus ei ole löytää vastauksia kysymyksiin, mutta olisin toivonut, että näytelmä olisi herättänyt pohdiskelemaan jotain mielenkiintoisia uusia kysymyksiä.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Alan Bennett: The Uncommon Reader (Epätavallinen lukija)

Tämän kirjan löysin aikanaan Lukupiiri-blogista. Siihen, että sen löysin ja ostin meni oma aikansa, lukemisesta ja bloggaamisesta puhumattakaan. Nyt huomasin blogin kommenteista, että se on suomennettukin jo aikaa sitten. Hesarissakin on julkaistu arvostelu.

Kirjan idea on se, että Englannin kuningatar innostuu lukemisesta ja sen takia hänen ajatusmaailmansa ja käytöksensä muuttuu aiheuttaen harmaita hiuksia muille. En referoi sisältöä sen enempää, se löytyy noista kahdesta linkatusta arvostelusta.

Kirja tarjoilee ajatuksia sekä lukemisesta että kuningattaren elämästä. Kirjassa on myös paljon kommentteja kuningattaren lukemista kirjoista, mikä sai minut pohtimaan omia lukemiani kirjoja, erityisesti, koska lukulistallani on osittain käytännön syistä paljon englanninkielisiä klassikoita.

Books did not care who was reading them or whether one read them or not. All readers were equal, herself included. Literature, she thought, is a commonwealth; letters a republic. Actually she had heard this phrase, the republic of letters, used before, at graduation ceremonies, honorary degrees and the like, though without knowing quite what it meant. At that time talk of a republic of any sort she had thought mildly insulting and in her actual presence tactless to say at least.


Toinen ihastuttava kohta on esimerkiksi seuraava: She had handicaps as a reader of Jane Austen that were peculiarly her own. The essence of Jane Austen lies in minute social distinctions, distinctions which the Queen's unique position made it difficult for her to grasp. There was such a chasm between the monarch and even her grandest subject that the social differences beyound that were somewhat telescoped.

Kuningatar oppii kuitenkin lukemaan myös Austenia. Kirjallisuus auttaa kuningatar ymmärtämään ihmisluontoa paremmin ja näin hän alkaa ymmärtämää alamaisiaan paremmin. Nyt sopii vain toivoa, että minäkin oppisin jonain päivänä ymmärtämään muita ihmisiä pelkästään lukemalla...

torstai 29. tammikuuta 2009

Valkyrie (Operaatio Valkyrie)

Kävin katsomassa tämän leffan viikonloppuna, mutten ole saanut kirjoitettua siitä mitään. Tämä johtunee lähinnä siitä, että elokuva herätti valitettavan vähän ajatuksia. Jaan pitkälti hesarin arvostelun näkemykset. Juoni on suoraviivainen ja henkilöt jäävät etäisiksi.

Periaatteessa elokuvan kannalta lähtökohta on sama kuin Frost/Nixonissa, katsoja tietää jo lopputuloksen. Mutta Frost/Nixonissa katsoja pääsee todellakin lähelle päähenkilöitä. Elokuva on tehty mielenkiintoisesti aiheesta ja siinä olisi periaatteessa potentiaalia suureen elokuvaan. On jo periaatteessa jännittävää ajatella kuinka Tom Cruise näyttelee elokuvan hyvistä - Natsi-Saksan armeijan upseeria, joka on vielä kaiken lisäksi menettänyt toisen kätensä, ja jolla on silmälappu.

Valitettavasti toteutus ontuu. Henkilöiden taustat ja motiivit jäävät ohuiksi. Ylipäätänsä näin suoraviivaista ja mustavalkoista elokuvaa Natsi-Saksan ajalta ei Saksassa ikinä voitaisi tehdä, koska Saksassa ei voi korostaa vastarinnan merkitystä. Elokuvan ainoaksi plussaksi jääneekin tämän mielenkiintoisen historianpätkän levittäminen laajempaan tietoisuuteen - niin Yhdysvalloissa kuin Saksassa.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Man on Wire

Tämän elokuvan kanssa oli käydä huonosti: olin katsonut ilmoituksesta, että kyseessä on OmU (=tekstitetty) ja IMDB:stä, että se on tehty UK:ssa ja USA:ssa huomaamatta sitä, että kieliksi oli mainittu englannin lisäksi ranska. Aiheesta en ollut lukenut mitään, valikoima alkukielisten elokuvien osalta ei täällä ole niin suuri, että alkaisin nirsoilla. Jo englannin kuuntelu aluksi oli takkuista, kun sitä puhuttiin lähinnä kevyellä ranskalaisella aksentilla ja ranska taas ei varsinaisesti ole vahvimpia kieliäni... Pääkohdat tulivat kuitenkin onneksi selviksi kuuntelemalla ranskaa ja lukemalla saksankielistä tekstitystä.

Man on Wire on dokumentti Philippe Petit'n henkeäsalpaavasta saavutuksesta kävellä vaijeria pitkin WTC:n kaksoistorneijen väliä. Dokumentti on leikattu niin, että WTC:hen murtautumisen ja vartioiden välttelyn välillä näytetään Petit'n aiempia kohteita, Notre Damea Pariisissa ja Harbour Bridgea Sydneyssä sekä tuon WTC-keikan suunnittelua. Dokumentti on rakennettu kuin kuvattaisi pankkiryöstöä, ja jännäri se tosiaan onkin, vaikka lopputulos on luonnollisesti selvä. Materiaali on lähinnä alkuperäisnauhoituksia 70-luvulta ja dokumenttia varten tehtyjä mukana olleiden haastatteluja. Valitettavasti WTC-osuus koostuu pelkästän valokuvista, muista kohteista on myös videokuvaa. Erityisesti jäi mieleen se kun lopussa näytetään Philippe Petit kävelemässä vaijeria pitkin nyt näiden vuosien jälkeen.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Frost/Nixon

Frost/Nixon on tullut juuri Suomessakin elokuvateattereihin ja etsin hesarista sen arvostelun.Tavallaan sääli, että luin sen, koska nyt en osaa tehdä muuta kuin kompata Pertti Avolaa.

Frost/Nixon on pieni elokuva, joka täyttää paikkansa mainiosti. Aihe on tarkkaan rajattu pieneen, mutta mielenkiintoiseen yksityiskohtaan koko Watergate-skandaalissa: David Frostin tekemään Nixon-haastatteluun, kun Nixon on jo joutunut eroamaan presidentin virasta. Elokuva yhdistää taitavasti aitoa dokumenttimateriaalia, näytteltyä dokumenttia ja fiktiota. Näyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä. Tällaisia elokuvia toivoisi näkevänsä useammin.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Seven Pounds (Seitsemän elämää)

Seven Pounds oli katsomisen arvoinen elokuva, ehkäpä kolme tähteä. Suosittelen katsomaan sen lukematta elokuvasta mitään etukäteen. Nimittäin niin hyvä elokuva ei kuitenkaan ollut kyseessä, että uskoisen sen kestävän sen, että juonen tietää jo valmiiksi. Jos et siis ole elokuvaa nähnyt ja se yhtään kiinnostaa, lopeta lukeminen tähän!

Juoni oli omalla tavallaan ärsyttävän naiivi ja pakotti miettimään sitä, että onko oikein esittää itsemurha ratkaisuna syyllisyyteen. Googlailin elokuvan arvosteluja ja huomasin, että se oli herättänyt kristityissä piireissä paljon mielenkiintoa. Tämä ei sinällään ole yllättävää, sillä päähenkilön, Benin, uhrautuminen toisten ihmisten puolesta on selkeä Jeesus-viittaus. Mielenkiintoista tässä oli se, että Benille oli niin tärkeää se, että lahjan saavat ovat hyviä ihmisiä - tämä ei enää sovi kuvaan Jeesuksesta, joka raamatun mukaan uhrautui kaikkien puolesta. Silti oli koskettavaa katsoa, kun Ben rakastui Emilyyn. Tavallaan Ben korvaa sen, että aiheutti rakastettunsa kuoleman sillä, että uhrautuu uuden rakastettunsa puolesta.

Juonen paljastuessa vähitellen, elokuvassa oli varsin voimakkaita hetkiä. Yksi tällainen oli kun vihdoin yhdistin Benin hotellihuoneen - nro. 2 - alkukohtaukseen, jossa Ben tilaa itselleen ambulanssia. Elokuvassa oli myös mukavasti mustaa huumoria: Esimerkiksi hotellin omistajan kysyessä aikooko Ben viipyä siellä kauan, Ben vastaa viipyvänsä siellä kuolemaansa saakka.