Luin joku vuosi sitten, että Joseph Kanonin romaanista Jaettu Berliini on tekeillä elokuva. Petyin pahasti, kun se ei tullutkaan Suomessa teatterilevitykseen ja ihmettelin päätöstä, koska näyttelijäkaarti oli varsin nimekästä (George Clooney, Cate Blanchett). Niinpä tämä elokuva oli pakko lainata DVD:llä, kun sen satuin kirjastossa näkemään ja näin arvoitus selvisi.
Elokuva on kuvattu mustavalkoisena 40-luvun film noir -elokuvien tyyliin. Periaatteessa mielenkiintoinen kokeilu, mutta lopultakin vähän väsyttävä. Elokuvan juoni ja väkivaltaisuus on kuitenkin ihan tavallista nykyaikaista Hollywood-kamaa. Elokuva ei pääse visuaalista kikkailua syvemmälle. Tässäkin elokuvassa ärsyynnyin Cate Blanchettin saksalaisesta aksentista englannissa.
Elokuvan teemat ovat samat kuin kirjassa: on rakkaustarina ja on syyllisyys. Motto on "Aina löytyy jotain pahempaa.". Kirjassa syyllisyyttä käsiteltiin monipuolisemmin, ei ollut hyviksiä, koska kaikki olivat tehneet jotain väärin, mutta väärintekijöitäkin oli pakko ymmärtää. Kirja kuvasi muistikuvieni mukaan paremmin koko kansakunnan syyllisyyttä ja sitä kuinka kaikki ei ole niin mustavalkoista. Lenan hahmolle (Cate Blanchett) on elokuvassa annettu tarpeettoman paljon syyllisyyttä ja ymmärtäminen on kovin hankalaa.
Suosittelen lukemaan kirjan, jos teema kiinnostaa, mutta elokuva kannattaa unohtaa.
maanantai 16. maaliskuuta 2009
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
The Reader (Lukija)
Lukija ei ole elokuva holokaustista tai Natsi-Saksasta toisin kuin voisi kuvitella. Sen sijaan Lukija on ennemminkin kehityskertomus, joka kertoo samalla syyllisyydestä. Ja nimen omaan sellaisen ihmisen syyllisyydestä, joka on syntynyt vasta toisen maailmansodan aikana. Se on kysymys, jota pohdin välillä: miten saksalaiset tulevat toimeen sen kanssa, että edeltävistä sukupolvista on useimpien pakostakin hankala olla ylpeä. Mitä he ajattelevat omista vanhemmistaan tai isovanhemmistaan?
Kate Winslet esittää elokuvassa Hanna Schmitziä, naista, joka on toiminut toisen maailmansodan aikana keskitysleirin vartijana. Elokuvassa ei näytetä kuitenkaan ollenkaan kuvaa siltä ajalta, mikä on minun mielestäni toimiva ratkaisu. David Kross esittää nuorta poikaa, Michaelia, joka rakastuu Hannaan. Ralph Fiennes on Michael vanhempana. Elokuvassa on kyse Michaelin syyllisyydestä, ja siitä miten se painaa koko hänen elämänsä ajan.
En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta minulle jäi sellainen tunne, että elokuva toimii pelkästään kirjan kuvituksena sen sijaan, että se paneutuisi syvemmälle syyllisyyden käsitteeseen. Elokuvassa oli muutama vahva hetki, kuten se, kun yksi opiskelijapojista pauhaa kuinka oikeastaan olennainen kysymys ei ole se, että miksi edellinen sukupolvi ei toiminut vaan se, että miksi he eivät tappaneet itseään kuultuaan holokaustista. Toinen vaikuttava kohtaus oli seurata oikedenkäynnin aikana kuinka ihmiset, joita voisi pitää täydellisenä pohjasakkana, koska he ovat olleet keskitysleirin vartijoina, vajoavat vielä alaspäin pyrkiessään siirtämään itselleen kuuluvan vastuun eteenpäin.
Elokuva jää kokonaisuutena ihan ok -tasolle. David Kross tosin tekee nuorena Michaelina uskomattoman roolin. Muiden näyttelijöiden matkima saksalainen aksentti sen sijaan oli kerrassaan ärsyttävä. Ehkä elokuva tuntuu kiinnostavammalta, jos on harrastanut vähemmän Saksan historiaa?
Kate Winslet esittää elokuvassa Hanna Schmitziä, naista, joka on toiminut toisen maailmansodan aikana keskitysleirin vartijana. Elokuvassa ei näytetä kuitenkaan ollenkaan kuvaa siltä ajalta, mikä on minun mielestäni toimiva ratkaisu. David Kross esittää nuorta poikaa, Michaelia, joka rakastuu Hannaan. Ralph Fiennes on Michael vanhempana. Elokuvassa on kyse Michaelin syyllisyydestä, ja siitä miten se painaa koko hänen elämänsä ajan.
En ole lukenut kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta minulle jäi sellainen tunne, että elokuva toimii pelkästään kirjan kuvituksena sen sijaan, että se paneutuisi syvemmälle syyllisyyden käsitteeseen. Elokuvassa oli muutama vahva hetki, kuten se, kun yksi opiskelijapojista pauhaa kuinka oikeastaan olennainen kysymys ei ole se, että miksi edellinen sukupolvi ei toiminut vaan se, että miksi he eivät tappaneet itseään kuultuaan holokaustista. Toinen vaikuttava kohtaus oli seurata oikedenkäynnin aikana kuinka ihmiset, joita voisi pitää täydellisenä pohjasakkana, koska he ovat olleet keskitysleirin vartijoina, vajoavat vielä alaspäin pyrkiessään siirtämään itselleen kuuluvan vastuun eteenpäin.
Elokuva jää kokonaisuutena ihan ok -tasolle. David Kross tosin tekee nuorena Michaelina uskomattoman roolin. Muiden näyttelijöiden matkima saksalainen aksentti sen sijaan oli kerrassaan ärsyttävä. Ehkä elokuva tuntuu kiinnostavammalta, jos on harrastanut vähemmän Saksan historiaa?
maanantai 9. maaliskuuta 2009
Gran Torino
Gran Torino on Hollywood-elokuva parhaimmillaan. Mielenkiintoinen, sujuvasti kerrottu tarina, jossa on taitavat näyttelijät, hyvä musiikki ja sopivasti osuvaa huumoria mukana. Kuvaavaa on se, että melkein koko katsomo istui rauhallisesti paikoillaan elokuvan lopputekstien loppuun saakka. Minä tunnustan kyynelehtineeni lopussa, mutta se on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Pääasia elokuvassa on tietysti Clint, joka esittää Walt Kowalskia, puolalaissyntyistä Korean sodan veteraania, joka ei erityisesti ilahdu, kun naapurustoon muuttaa "ulkomaalaisia". On kaiken kaikkiaan aivan uskomatonta miten 78-vuotias mies mm. hakkaa elokuvan aikana yhden nuoren jengiläisen - ja tekee sen täysin uskottavasti. Clintille ei edelleenkään ryppyillä. Tästä huolimatta Walt Kowalski on lopuksikin oikeastaan aika pehmo tässä elokuvassa. Hän ei siedä huonosti käyttäytyviä poikiaan tai lastenlapsiaan. (Käsi ylös, kuka tunsi piston sydämessään? o/) Kowalski oppii kuitenkin elokuvan kuluessa pitämään "ulkomaalaisten" naapureidensa lisäksi mm. nuoresta papista, isä Janovichistä, jolle hän elokuvan alussa sanoo suorat sanat tämän kokemattomuudesta.
Elokuvassa on oikeastaan usempikin kasvutarina: On Walt Kowalski, joka voittaa ennakkoluulonsa ja löytää naapureistansa ihmisiä, jotka välittävät hänestä enemmän kuin hänen omat poikansa. On isä Janovich, joka oppii Kowalskilta elämästä ja kuolemasta ja on tietysti nuori Thao, joka etsii elämälleen suuntaa. Hauska yksityiskohta on se, että elokuvan periamerikkalaisetkin hahmot ovat "ulkomaalaisia". Kowalski on puolalainen, parturi on irlantilainen, lääkäri Kiinasta(?), eikä Janovichkaan kuulosta kaikkein tavallisimmalta nimeltä.
Wikipedian mukaan Clint Eastwood on sanonut Gran Torinon jäävän viimeiseksi elokuvaksi, jossa hän näyttelee. Elokuvassa on vähän jäähyväisten makua, erityisesti lopussa. Iso kiitos Clintille pitkästä urasta ja lukemattomasta määrästä mielenkiintoisia elokuvia. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainassa Million Dollar Baby. Ehkä pitäisi etsiä viikonlopuksi Hyvät, pahat ja rumat ja muita klassikoita ja järjestää Clint-maraton.
Pääasia elokuvassa on tietysti Clint, joka esittää Walt Kowalskia, puolalaissyntyistä Korean sodan veteraania, joka ei erityisesti ilahdu, kun naapurustoon muuttaa "ulkomaalaisia". On kaiken kaikkiaan aivan uskomatonta miten 78-vuotias mies mm. hakkaa elokuvan aikana yhden nuoren jengiläisen - ja tekee sen täysin uskottavasti. Clintille ei edelleenkään ryppyillä. Tästä huolimatta Walt Kowalski on lopuksikin oikeastaan aika pehmo tässä elokuvassa. Hän ei siedä huonosti käyttäytyviä poikiaan tai lastenlapsiaan. (Käsi ylös, kuka tunsi piston sydämessään? o/) Kowalski oppii kuitenkin elokuvan kuluessa pitämään "ulkomaalaisten" naapureidensa lisäksi mm. nuoresta papista, isä Janovichistä, jolle hän elokuvan alussa sanoo suorat sanat tämän kokemattomuudesta.
Elokuvassa on oikeastaan usempikin kasvutarina: On Walt Kowalski, joka voittaa ennakkoluulonsa ja löytää naapureistansa ihmisiä, jotka välittävät hänestä enemmän kuin hänen omat poikansa. On isä Janovich, joka oppii Kowalskilta elämästä ja kuolemasta ja on tietysti nuori Thao, joka etsii elämälleen suuntaa. Hauska yksityiskohta on se, että elokuvan periamerikkalaisetkin hahmot ovat "ulkomaalaisia". Kowalski on puolalainen, parturi on irlantilainen, lääkäri Kiinasta(?), eikä Janovichkaan kuulosta kaikkein tavallisimmalta nimeltä.
Wikipedian mukaan Clint Eastwood on sanonut Gran Torinon jäävän viimeiseksi elokuvaksi, jossa hän näyttelee. Elokuvassa on vähän jäähyväisten makua, erityisesti lopussa. Iso kiitos Clintille pitkästä urasta ja lukemattomasta määrästä mielenkiintoisia elokuvia. Minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainassa Million Dollar Baby. Ehkä pitäisi etsiä viikonlopuksi Hyvät, pahat ja rumat ja muita klassikoita ja järjestää Clint-maraton.
lauantai 7. maaliskuuta 2009
David Copperfield
Kirjaparka. Luin tämän ties kuinka monessa osassa ja vielä niin, että jouduin palauttamaan sen kesken kirjastoon ja lukemaan sen koneelta loppuun Project Gutenbergista löytyneestä versiosta. Sen jälkeen se on saanut odottaa bloggausta kai yli kuukauden.
Luin viime syksynä Oliver Twistin ja sen jälkeen ihmettelin, että minkä takia Dickens oikeastaan on klassikko. Henkilöhahmot olivat yksiulotteisia ja epäuskottavia ja juoni ennalta-arvattava ja tylsä. David Copperfield oli aivan toiselta planeetalta. Henkilöt ovat monipuolisempia ja mielenkiintoisempia. Herkullisia hahmoja on useita, erityisesti tietysti Mr. Micawber ja Uriah Heep. Niin kuin Oliver Twistissä, myös tämän kirjan lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan. Tämä ei kuitenkaan häiritse, koska kirjan "hyviksetkin" ovat niin monipuolisia ja inhimillisiä, että heille oikeasti alkaa toivoa kaikkea hyvää.
David Copperfield on osittain omaelämäkerrallinen teos. Hauska yksityiskohta tähän liittyen on se, että kirjassa Copperfieldin vaimoa kuvataan lempeästi, mutta annetaan ymmärtää, että avioliitto olisi käynyt Copperfieldille taakaksi, mikäli vaimo ei olisi sairastunut ja kuollut nuorena. Esipuheen mukan kirjailijan vaimo, joka oli pitkäikäisempi, ei ilmeisesti arvostanut kovasti sitä että häntä kohdeltiin näin tylysti kirjassa...
Luin viime syksynä Oliver Twistin ja sen jälkeen ihmettelin, että minkä takia Dickens oikeastaan on klassikko. Henkilöhahmot olivat yksiulotteisia ja epäuskottavia ja juoni ennalta-arvattava ja tylsä. David Copperfield oli aivan toiselta planeetalta. Henkilöt ovat monipuolisempia ja mielenkiintoisempia. Herkullisia hahmoja on useita, erityisesti tietysti Mr. Micawber ja Uriah Heep. Niin kuin Oliver Twistissä, myös tämän kirjan lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan. Tämä ei kuitenkaan häiritse, koska kirjan "hyviksetkin" ovat niin monipuolisia ja inhimillisiä, että heille oikeasti alkaa toivoa kaikkea hyvää.
David Copperfield on osittain omaelämäkerrallinen teos. Hauska yksityiskohta tähän liittyen on se, että kirjassa Copperfieldin vaimoa kuvataan lempeästi, mutta annetaan ymmärtää, että avioliitto olisi käynyt Copperfieldille taakaksi, mikäli vaimo ei olisi sairastunut ja kuollut nuorena. Esipuheen mukan kirjailijan vaimo, joka oli pitkäikäisempi, ei ilmeisesti arvostanut kovasti sitä että häntä kohdeltiin näin tylysti kirjassa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)