Olen lukenut muutaman Kaminerin kirjan joskus suomeksi ja yhtä luin alkuun saksaksikin, kunnes se oli pakko palauttaa takaisin kirjastoon. Kaminer kirjoittaa suhteellisen helppoa saksaa, joten hänen kirjansa ovat aloittelijalle luonteva vaihtoehto.
Parhaimmillaan Kaminerin jutut ovat todella hauskoja. Tämä kirja ei ollut kuitenkaan Kaminerin parhaita. Kirja koostuu samalla tavalla kuin aiemmatkin erillisistä lyhyistä jutuista. Nämä jutut liittyvät löyhästi matkaopasmaiseen aihepiiriin, mutta Berliinin kanssa niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Jutun lopuksi on konkreettisempi vinkki aiheeseen liittyen. Esimerkiksi seuraava:
Wenn Sie im Tiergarten spazieren gehen, kann es Ihnen passieren, dass Sie von einer türkischen, polnischen, koreanischen, arabischen oder griechischen Grillgesellsaft eingeladen werden. Die Höflichkeit gebietet es, nicht mit leeren Händen dazustehen. Deswegen sollte man auf alle Fälle immer ein paar Hühnerbeine in der Tasche haben.
Monissa jutuissa esiintyy aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, kuten vietnamilaiset naapurit. Parhaiten kirja iskee ehkä Kaminerin tosifaneille, jotka haluavat kiertää Berliiniä tutustuen nimenomaan Kaminer-kohteisiin.
tiistai 12. toukokuuta 2009
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Peter Schneider: Muurinylittäjä (Der Mauerspringer)
Tämän kirjan löysin lukulistalleni luultavasti hesarin kaupunkikirjastosta. Kirja toi elävästi mieleeni Wladimir Kaminerin kirjat. Kirja koostuu samalla tavalla pienistä tarinoista ja niistä henkii samalla tavalla se kuinka kirjoittaja rakastaa Berliiniä. Tarinat ovat luonteeltaan synkempiä - onhan Itä-Saksan aikainen Berliini synkempi kuin nyky-Berliini - mutta niissä on sama absurdi perusluonne. Kaikkein synkin osa Itä-Saksan ja muurin historiaa jää kuitenkin käsittelemättä, esim. muurin ylityksessä kuolleita ei mainita ollenkaan.
Nimitarina kertoo miehestä, joka kirjaimellisesti loikkasi muurin ylitse 15 kertaa. Suunta oli vain yllätävästi Länsi-Saksasta Itä-Saksaan. Mies palautettiin joka kerta takaisin, mutta koska Länsi-Saksa ei tunnustanut muuria rajaksi, ei häntä voitu syyttää mistään.
Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että se on kirjoitettu 1982, Itä-Saksan ollessa vielä voimissaan. Se tuo kirjaan aivan erilaisen tunnun kuin myöhempiin, jotenkin jälkiviisampiin ja ostalgiaan nojautuviin kirjoihin. Kirjassa on monia mielenkiintoisia ajatuksia. Esim. kohtaukset, joissa kirjailija keskustelee itä-saksalaisten ystäviensä kanssa ja kuinka ne keskustelut aina kääntyvät siihen että molemmat osapuolet toistavat virallista mantraa. Itä-saksalaisten on loikkaamisen jälkeenkin hankala uskoa siihen, että toisella puolen muuria valtio ei kontrolloikaan kaikkea, vaan esim. mielenosoitukset ja mellakat voivat olla tosissaan spontaaneja. Jo lähtökohdat toisen maailmansodan jälkeen olivat niin erilaisia. Neuvostoliiton miehittämällä alueella pelättiin ja kärsittiin sotilaiden tekemistä raiskauksista, kun taas komeilla amerikkalaissotilailla oli rakkausjuttuja. Ja siinä missä länsi-saksalaiset oppivat ensin sanomaan "Have you chewing gum?", itä-saksalaisten ensimmäiset englanninkieliset sanat olivat "Ami go home.".
Kirja herättää myös pohtimaan sitä kuinka kauan Saksojen yhdistymiseen sopeutuminen on heillä kestänyt. Miltä tuntuu, kun synnyinmaata ei enää ole olemassa? Tätä kirjailija pohtii myös toiseen suuntaan. Hän on 40-vuotias, mutta hänen kotimaansa vain 30.
>>Olen Saksasta.>> Joko tuo lause ei tarkoita mitään tai minä puhun maasta, jota ei löydy miltään poliittiselta kartalta. Silloin kun puhun maasta nimeltä Saksa, minä en tarkoita sen enempää DDR:ää kuin BRD:täkään, vaan maata, joka on olemassa vain muistikuvissani. Jos minulta kysyttäisiin, missä tuo maa sijaitsee, minä en osaisi sijoittaa sitä minnekään muualle kuin historiaan ja kieleen, jota puhun.
Nimitarina kertoo miehestä, joka kirjaimellisesti loikkasi muurin ylitse 15 kertaa. Suunta oli vain yllätävästi Länsi-Saksasta Itä-Saksaan. Mies palautettiin joka kerta takaisin, mutta koska Länsi-Saksa ei tunnustanut muuria rajaksi, ei häntä voitu syyttää mistään.
Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että se on kirjoitettu 1982, Itä-Saksan ollessa vielä voimissaan. Se tuo kirjaan aivan erilaisen tunnun kuin myöhempiin, jotenkin jälkiviisampiin ja ostalgiaan nojautuviin kirjoihin. Kirjassa on monia mielenkiintoisia ajatuksia. Esim. kohtaukset, joissa kirjailija keskustelee itä-saksalaisten ystäviensä kanssa ja kuinka ne keskustelut aina kääntyvät siihen että molemmat osapuolet toistavat virallista mantraa. Itä-saksalaisten on loikkaamisen jälkeenkin hankala uskoa siihen, että toisella puolen muuria valtio ei kontrolloikaan kaikkea, vaan esim. mielenosoitukset ja mellakat voivat olla tosissaan spontaaneja. Jo lähtökohdat toisen maailmansodan jälkeen olivat niin erilaisia. Neuvostoliiton miehittämällä alueella pelättiin ja kärsittiin sotilaiden tekemistä raiskauksista, kun taas komeilla amerikkalaissotilailla oli rakkausjuttuja. Ja siinä missä länsi-saksalaiset oppivat ensin sanomaan "Have you chewing gum?", itä-saksalaisten ensimmäiset englanninkieliset sanat olivat "Ami go home.".
Kirja herättää myös pohtimaan sitä kuinka kauan Saksojen yhdistymiseen sopeutuminen on heillä kestänyt. Miltä tuntuu, kun synnyinmaata ei enää ole olemassa? Tätä kirjailija pohtii myös toiseen suuntaan. Hän on 40-vuotias, mutta hänen kotimaansa vain 30.
>>Olen Saksasta.>> Joko tuo lause ei tarkoita mitään tai minä puhun maasta, jota ei löydy miltään poliittiselta kartalta. Silloin kun puhun maasta nimeltä Saksa, minä en tarkoita sen enempää DDR:ää kuin BRD:täkään, vaan maata, joka on olemassa vain muistikuvissani. Jos minulta kysyttäisiin, missä tuo maa sijaitsee, minä en osaisi sijoittaa sitä minnekään muualle kuin historiaan ja kieleen, jota puhun.
perjantai 8. toukokuuta 2009
Bernhard Schlink: The Reader (Der Vorleser)
Törmäsin vahingossa tähän kirjaan, johon elokuva The Reader (Lukija) perustuu. Koskapa elokuvaa katsoessani arvelin, että kirja olisi parempi, en malttanut olla tarttumatta siihen. Tämä sinällään on tapojeni vastaista, sillä yleensä yritän pitää kiinni siitä, että luen käännöksiä ainoastaan suomeksi.
Elokuva on hyvin uskollinen kirjalle, erityisesti ensimmäisessä osassa, jossa kerrotaan Michaelin ja Hannan suhteesta. Toinen osa ei noudata niin tarkkaan kirjaa. Kirjassa esim. Michael kysyy isältään, filosofian professorilta, neuvoa pitäisikö Hannan lukutaidottomuudesta kertoa, eikä oikeustieteen professorilta. Tämäkin osaltaan vaikuttaa siihen, että kun kirjan toisessa osassa pohdiskellaan syyllisyyden käsitettä eri tavoin, elokuva ei tavoita millään kirjan syvyyttä.
Esimerkiksi Michaelin liftaus keskitysleirille oli mielenkiintoinen kohta. Hän saa kyydin mieheltä, joka kommentoi kyynisesti Michaelin motiivia visiitille ja lopulta Michael epäilee hänen olleen itse vartijana keskitysleirillä ja mies heittää hänet ulos autosta. Michael ei varsinaisesti löydä keskitysleiriltä sitä mitä etsi. Kokonaisuudessaan tämän kohtauksen tunnelma vastasi hyvin omaa kokemustani.
At first I was embarrassed to wander home through the Alsatian villages looking for a restaurant where I could have lunch. But my awkwardness was not the result of real feeling, but of thinking about the way one is supposed to feel after visiting a concentration camp.
Kaikkein mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin siitä kuinka syyllisyys vaikuttaa sukupolvien väliseen kuiluun ja lasten irtiottoon vanhemmista. Mikä oikeus on "syyllisellä sukupolvella" sanoa yhtään mitään lapsilleen. Kuinka samanaikaisesti voi syyttää vanhempiaan ja rakastaa heitä? Michael pitää myös aluksi vanhempiaan syyllisinä, mutta muuttaa myöhemmin mielensä, mikä erottaa hänet opiskelutovereistaan. Sen sijaan hän potee samaa syyllisyyttä Hannan osalta.
These thoughts did not come until later, and even later they brought no comfort. How could it be a comfort that the pain I went through because of my love for Hanna was, in a way, the fate of my generation, a German fate, and that it was only more difficult for me to evade, more difficult for me to manage than for others? All the same, it would have been good for me back then to be able to feel I was part of my generation.
Loistava kirja! Kannattaa lukea!
Elokuva on hyvin uskollinen kirjalle, erityisesti ensimmäisessä osassa, jossa kerrotaan Michaelin ja Hannan suhteesta. Toinen osa ei noudata niin tarkkaan kirjaa. Kirjassa esim. Michael kysyy isältään, filosofian professorilta, neuvoa pitäisikö Hannan lukutaidottomuudesta kertoa, eikä oikeustieteen professorilta. Tämäkin osaltaan vaikuttaa siihen, että kun kirjan toisessa osassa pohdiskellaan syyllisyyden käsitettä eri tavoin, elokuva ei tavoita millään kirjan syvyyttä.
Esimerkiksi Michaelin liftaus keskitysleirille oli mielenkiintoinen kohta. Hän saa kyydin mieheltä, joka kommentoi kyynisesti Michaelin motiivia visiitille ja lopulta Michael epäilee hänen olleen itse vartijana keskitysleirillä ja mies heittää hänet ulos autosta. Michael ei varsinaisesti löydä keskitysleiriltä sitä mitä etsi. Kokonaisuudessaan tämän kohtauksen tunnelma vastasi hyvin omaa kokemustani.
At first I was embarrassed to wander home through the Alsatian villages looking for a restaurant where I could have lunch. But my awkwardness was not the result of real feeling, but of thinking about the way one is supposed to feel after visiting a concentration camp.
Kaikkein mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin siitä kuinka syyllisyys vaikuttaa sukupolvien väliseen kuiluun ja lasten irtiottoon vanhemmista. Mikä oikeus on "syyllisellä sukupolvella" sanoa yhtään mitään lapsilleen. Kuinka samanaikaisesti voi syyttää vanhempiaan ja rakastaa heitä? Michael pitää myös aluksi vanhempiaan syyllisinä, mutta muuttaa myöhemmin mielensä, mikä erottaa hänet opiskelutovereistaan. Sen sijaan hän potee samaa syyllisyyttä Hannan osalta.
These thoughts did not come until later, and even later they brought no comfort. How could it be a comfort that the pain I went through because of my love for Hanna was, in a way, the fate of my generation, a German fate, and that it was only more difficult for me to evade, more difficult for me to manage than for others? All the same, it would have been good for me back then to be able to feel I was part of my generation.
Loistava kirja! Kannattaa lukea!
keskiviikko 6. toukokuuta 2009
Avara on tämä ranta
Avara on tämä ranta oli yksi Kansallisteatterin kevään ensi-illoista.
Aihe oli mielenkiintoinen, perheen sisäiset ristiriidat ja miten suuresta menetyksestä selviää. Näyttelijäntyö oli luotettavaa ja vähäeleistä. Erityisesti mieleen jäi Chrisiä näytellyt Samuli Niittymäki, joka suoriutui vaativasta roolistaan erinomaisesti. Näytelmän rakenne oli tavanomaisesta poikkeava, se koostui pienistä pätkistä perheen elämää. Kohtaukset vaihtuivat nopeasti ja paljon jäi myös kohtausten väliin. Loppu oli erityisen kaunis, perheen miehet kattavat yhdessä ruokapöytää.
Kuitenkin jotain jäi näytelmästä puuttumaan. Ongelma lienee enemmän käsikirjoituksen tasolla, josta puuttuu syvyyttä. Valitettavasti en osaa analysoida näytelmää sen tarkemmin.
Aihe oli mielenkiintoinen, perheen sisäiset ristiriidat ja miten suuresta menetyksestä selviää. Näyttelijäntyö oli luotettavaa ja vähäeleistä. Erityisesti mieleen jäi Chrisiä näytellyt Samuli Niittymäki, joka suoriutui vaativasta roolistaan erinomaisesti. Näytelmän rakenne oli tavanomaisesta poikkeava, se koostui pienistä pätkistä perheen elämää. Kohtaukset vaihtuivat nopeasti ja paljon jäi myös kohtausten väliin. Loppu oli erityisen kaunis, perheen miehet kattavat yhdessä ruokapöytää.
Kuitenkin jotain jäi näytelmästä puuttumaan. Ongelma lienee enemmän käsikirjoituksen tasolla, josta puuttuu syvyyttä. Valitettavasti en osaa analysoida näytelmää sen tarkemmin.
maanantai 4. toukokuuta 2009
Mary Shelley: Frankenstein
Kuvittelin etukäteen tuntevani tämän kirjan, kukapa ei olisi Frankensteinista kuullut. Kuitenkin kirja osoittautui yllätykseksi. Varsinaista kauhua kirjaa lukiessa en juurikaan kokenut. Sen sijaan kirja oli paljon tunteellisempi kuin odotin. Loppujen lopuksi en edes tiennyt hirviöstä tai hirviön luojasta, Victor Frankensteinista, mitään. Jo alku hämäsi täysin: kuka Robert Walton ja mikä ihmeen matka Pohjoisnavalle.
Hirviö itse osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Hirviö kaipaa kontaktia ihmisiin ja hyväksyntää, mutta ei voi sitä saada, koska näyttää niin kammottavalta. Kaikki muut hahmot hirviötä lukuun ottamatta ovat ärsyttävän hyveellisiä. Hullu tiedemieskään ei ole hullu, vaan lähinnä intohimoinen ja älykäs tutkija, jonka kiinnostuksen kohteet suuntautuivat väärään suuntaan hänen äitinsä kuoleman takia.
Mielenkiintoinen teema kirjassa on se kuinka vaarallista tekninen ja tieteellinen edistys voi olla. Frankenstein varoittaa useasti pyrkimästä liian pitkälle. Tältä osin kirja tuntuu varsin modernilta ja voisi ihan yhtä hyvin viitata esim. muuntogeenisten elintarvikkeiden riskeihin. Tämä teema peilautuu myös mielenkiintoisesti Waltonin pyrkimykseen päästä Pohjoisnavalle. Vaikka sekin on äärimmäisen vaarallinen tavoite, Frankenstein puolustaa sitä ja haukkuu miehistön pataluhaksi heidän alkaessa kapinoida.
Hirviö itse osoittautui varsin mielenkiintoiseksi ja inhimilliseksi hahmoksi. Hirviö kaipaa kontaktia ihmisiin ja hyväksyntää, mutta ei voi sitä saada, koska näyttää niin kammottavalta. Kaikki muut hahmot hirviötä lukuun ottamatta ovat ärsyttävän hyveellisiä. Hullu tiedemieskään ei ole hullu, vaan lähinnä intohimoinen ja älykäs tutkija, jonka kiinnostuksen kohteet suuntautuivat väärään suuntaan hänen äitinsä kuoleman takia.
Mielenkiintoinen teema kirjassa on se kuinka vaarallista tekninen ja tieteellinen edistys voi olla. Frankenstein varoittaa useasti pyrkimästä liian pitkälle. Tältä osin kirja tuntuu varsin modernilta ja voisi ihan yhtä hyvin viitata esim. muuntogeenisten elintarvikkeiden riskeihin. Tämä teema peilautuu myös mielenkiintoisesti Waltonin pyrkimykseen päästä Pohjoisnavalle. Vaikka sekin on äärimmäisen vaarallinen tavoite, Frankenstein puolustaa sitä ja haukkuu miehistön pataluhaksi heidän alkaessa kapinoida.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)