The Queen

Tällä kertaa en käynyt elokuvissa vaan nappasin kirjaston DVD-hyllyltä elokuvan mukaan kotona läppäriltä katsottavaksi. Siihen, että Michael Sheen näytteli Tony Blairia oli yllättäen hiukan hankala tottua, kun Frost/Nixonin katsomisestakaan ei niin kauaa ollut. Jostain syystä en ilmeisesti ole ikinä ennen nähnyt Sheenin tähdittämiä elokuvia.

Michael Sheenin Tony Blair ja erityisesti Helen McCroryn Cherie Blair tuntuivat tarpeettoman liioitelluilta. Sen sijaan Helen Mirren kuningattarena oli loistava (ja voitti syystäkin sinä vuonna oscarin). The Queen oli hauska jatke sille, että hiljattain luin tuon Epätavallisen lukijan. Elokuvan alussa ennen Dianan kuolemaa kuningattaren olisi voinut hyvin kuvitella innostumaan lukemisesta ja käyttäytymään juuri niin kuin Epätavallisessa lukijassa - eli kuningatar vastasi täysin odotuksiani.

En ole ikinä ollut erityisen kiinnostunut kuninkaallisista, enkä osaa sanoa missä olin, kun kuulin prinsessa Dianan kuolleen. Elokuva onnistui laajentamaan käsitystäni monarkiasta ja prinsessa Dianasta ja avaamaan myös Dianan kuoleman merkitystä.

Milk

On suuri vääryys, jos Sean Penn ei saa oscaria parhaasta miespääosasta ensi yönä. En ole nähnyt kaikkia ehdolla olevia elokuvia, mutta olen vakuuttunut siitä, että Sean Penn todellakin ansaitsee oscarin. Hän ei vain näyttele Harvey Milkiä - hän on todellakin Harvey Milk.

Myös Milkiä voi pitää oscaria varten laskelmoituna elokuvana. Harvey Milkistä on tehty jo 80-luvulla oscarin voittanut dokumentti. Elokuva on laskelmoinnista huolimatta tehty niin hyvin, että tuloksena on aidosti hyvä elokuva. Elokuva kertoo Harvey Milkin äärimmäisen mielenkiintoisesta poliittisesta urasta ja kiemuraisesta yksityiselämästä 70-luvulla.

Elokuvassa käytetään arkistokuvaa niukasti ja toimivasti. Anita Bryantin puheet näyteltynä kuulostaisivat absurdilta liioittelulta, mutta arkistokuvalle on hankala väitää vastaan. Milk puhuu suvaitsevaisuuden puolesta todella tehokkaasti. Se saa umpiheteronkin vakuuttumaan siitä, että olisi syytä tulla kaapista ulos.

The Curious Case of Benjamin Button (Benjamin Buttonin uskomaton elämä)

Kävin katsomassa tämän elokuvan toissaviikonloppuna, mutten ole saanut kirjoitettua mitään. Tuntuu siltä, että tämä elokuva ei jättänyt mitään jälkeensä. Juoni on epäilemättä tullut jokaiselle jo selväksi: Brad Pitt näyttelee miestä, joka syntyy 86-vuotiaana ja vanhenemisen sijaan nuorenee. Hän tutustuu ja ihastuu jo elämänsä alkutaipaleella Nuoreen Cate Blanchettiin ja kohtaa hänet useampaan otteeseen elämänsä aikana. Periaatteessa ainekset voisivat olla lupaavat, kuitenkin elokuvasta jäi sellainen tunne, että se on vain yksi rakkaustarina monien muiden joukossa.

Tämänkään elokuvan osalta odotukseni eivät olleet kovin korkealla. Idea kuulostaa turhan laskelmoidulta ja varmalta Oscar-ehdokkaalta. Toteutus oli kuitenkin onnistunut, joskin vähän ylipitkä (2:49, elokuville pitäisi olla lakisääteinen maksimipituus, jota ei saisi ylittää kuin poikkeusluvalla). Elokuva oli visuaalisesti kaunis, eikä juoni ollut niin ennalta-arvattava kuin olisi voinut odottaa. Maskeerauksen ja CGI:n käytön osalta yllättäen vaikuttavinta ei ollut nähdä näyttelijöitä iäkkäinä vaan nuorina. Blanchett 20-vuotiaana tanssijana on jotain uskomattoman kaunista.

Mental Finland

Kävin viikonloppuna Brysselissä katsomassa Kristian Smedsin uuden näytelmän Mental Finlandin, joka on tulossa myös Kansallisteatteriin huhtikuussa. Etukäteen arvelin, ettei se välttämättä olisi ihan minun makuuni ja olin aivan oikeassa. Ensimmäisen kerran katsoin kelloa puolen tunnin jälkeen. Tunnin kohdalla olin varma, että näytelmä ei lopu ikinä.

Onneksi tunnin jälkeen alkoi näytelmän huippukohta: Hannu-Pekka Björkman esittämä bikurua puhuva hahmo päättää lähteä Suomeen ja kohtaa joukon saunovia suomalaisia. On aivan mieletöntä seurattavaa, kun hän pitää pitkää monologia keksityllä kielellä. Toinen näytelmästä mieleen jäänyt positiivinen asia on tanssijat. En voi väittää tuntevani modernia tanssia, mutta heitä oli nautinto katsoa. Cowboy-kohtaus oli ylipitkä, mutta irtovitsi ikea-pöydästä (pöytä, joka pysähtyy, kun sille puhuu ruotsia) jaksoi naurattaa.

Negatiivisia asioita on sitten pidempi lista: Näytelmä perustui aivan liikaa siihen, että näyttelijät ovat kontin sisällä ja yleisö seuraa tapahtumia videokameran välityksellä. En osaa pitää näin valtaisaa videokuvan käyttöä millään tapaa perusteltuna. Lisäksi kokonaisuus jäi kovin sekavaksi, koska kaikkeen piti ottaa kantaa. Jos en olisi etukäteen lukenut kuvausta taustatarinasta (vuosi 2069, alkuperäiset suomalaiset vastustavat EU:ta, jolla on kontrolli kaikkialle), en olisi sitä ikinä näytelmästä tunnustanut. Loppujen lopuksi isoin pettymys oli kuitenkin se, että näytelmä ei onnistunut herättämään ajattelua. Ymmärrän sen, että näytelmän tarkoitus ei ole löytää vastauksia kysymyksiin, mutta olisin toivonut, että näytelmä olisi herättänyt pohdiskelemaan jotain mielenkiintoisia uusia kysymyksiä.

Alan Bennett: The Uncommon Reader (Epätavallinen lukija)

Tämän kirjan löysin aikanaan Lukupiiri-blogista. Siihen, että sen löysin ja ostin meni oma aikansa, lukemisesta ja bloggaamisesta puhumattakaan. Nyt huomasin blogin kommenteista, että se on suomennettukin jo aikaa sitten. Hesarissakin on julkaistu arvostelu.

Kirjan idea on se, että Englannin kuningatar innostuu lukemisesta ja sen takia hänen ajatusmaailmansa ja käytöksensä muuttuu aiheuttaen harmaita hiuksia muille. En referoi sisältöä sen enempää, se löytyy noista kahdesta linkatusta arvostelusta.

Kirja tarjoilee ajatuksia sekä lukemisesta että kuningattaren elämästä. Kirjassa on myös paljon kommentteja kuningattaren lukemista kirjoista, mikä sai minut pohtimaan omia lukemiani kirjoja, erityisesti, koska lukulistallani on osittain käytännön syistä paljon englanninkielisiä klassikoita.

Books did not care who was reading them or whether one read them or not. All readers were equal, herself included. Literature, she thought, is a commonwealth; letters a republic. Actually she had heard this phrase, the republic of letters, used before, at graduation ceremonies, honorary degrees and the like, though without knowing quite what it meant. At that time talk of a republic of any sort she had thought mildly insulting and in her actual presence tactless to say at least.

Toinen ihastuttava kohta on esimerkiksi seuraava: She had handicaps as a reader of Jane Austen that were peculiarly her own. The essence of Jane Austen lies in minute social distinctions, distinctions which the Queen's unique position made it difficult for her to grasp. There was such a chasm between the monarch and even her grandest subject that the social differences beyound that were somewhat telescoped.

Kuningatar oppii kuitenkin lukemaan myös Austenia. Kirjallisuus auttaa kuningatar ymmärtämään ihmisluontoa paremmin ja näin hän alkaa ymmärtämää alamaisiaan paremmin. Nyt sopii vain toivoa, että minäkin oppisin jonain päivänä ymmärtämään muita ihmisiä pelkästään lukemalla...