Tyttö tuli!

Olisi tietysti hyvä jaksaa blogata näytelmästä hyvissä ajoin ennen viimeistä esitystä, mutta tällä kerralla se onnistui vaivoin.

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa Otso Kauton kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tyttö tuli!. Näytelmä kertoo isistä ja tyttäristä ja rakentuu irrallisista kohtauksista. Lavalla on kolme isä-tytär-paria, jotka kaikki matkustavat henkilöautolla Euroopassa. Välillä parit vaihtuvat. Tyttäret, isät ja perheet ovat erilaisia: on kapinoiva teini ja herkkä nuori nainen, on herkempiä ja kovempia isiä ja on ydinperheitä ja eronneita.

Näytelmässä on monta hienoa kohtausta ja ajatusta. Se pakottaa pohtimaan, mikä on aina hienoa näytelmässä. Erityisesti mieleeni jäivät kohtaus, jossa esitettiin mitä tytöillä on edessään, kun heille tehdään kaikki se, minkä isät ovat tehneet naisille.
Kuitenkin rakenteensa takia se jää kovin hajanaiseksi ja hienot ajatukset unohtuvat nopeasti, kun mistään ei kasva mitään laajempaa. Tämä on sääli, sillä näytelmässä on paljon hyvää.

The Informant! (Ilmiantaja!)

Ilmiantaja on pyörinyt elokuvateattereissa jo niin kauan aikaa, että tositapahtumiin perustuva tarina lienee kaikille tuttu: Matt Damon esittää Mark Whitacrea, joka suostuu yhteistyöhön FBI:n kanssa paljastaakseen työnantajansa osallisuuden kartelliin. Vähitellen elokuvan aikana selviää, että Whitacren kohdalla kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi, vaan hän on mm. keksinyt alkuperäiseen FBI:n yhteydentottoon johtaneen kiristyssyytöksen ja kavaltanut huomattavia summia rahoja työnantajaltaan. Hauskana yksityiskohtana kavallettu summa kasvaa joka kerta, kun asiasta puhutaan, ilman että sitä varsinaisesti selitettäisiin.

Elokuvan vahvuus on ehdottomasti Matt Damon. Hän esittää uskottavasti erittäin älykästä, mutta maanisdepressiivistä tutkijaa. Erityisesti mieleeni jäivät hänen melko absurdit monologinsa. Ne, kuten myös koko elokuva, kulkevat melkoisella vauhdilla ja sisältävät jännittäviä käännöksiä, niin että tylsää hetkeä ei tule. Tämä elokuva on ehdottomasti parhaimpia Hollywood-elokuvia pitkään aikaan.

Corinne Hofmann: Die weiße Massai (Valkoinen masai)

Tätä kirjaa suositeltiin foorumilla suhteellisen helppolukuisena saksankielisenä kirjana. Sitä se todellakin oli, käytin sanakirjaa aluksi, mutta kun teksti lopulta tempaisi mukaansa, en enää jaksanut tarkistaa tuntemattomia sanoja, kun kokonaisuus kuitenkin oli ymmärrettävissä.

Corinne Hofmann matkusti 1986 poikaystävänsä kanssa lomalle Keniaan. Siellä hän näki kauniin miehen, masai-soturi Lketingan, ja rakastui häneen päätä pahkaa, vaikka he eivät juurikaan edes pystyneet keskustelemaan Hofmannin vähäisen englannin kielen taidon ja rajallisen ajan takia. Hän erosi poikaystävästään ja palasi loman jälkeen takaisin Sveitsiin suunnittelemaan muuttoa Keniaan. Hän todellakin jätti kaiken taakseen ja palasi Keniaan tietämättä juurikaan mitään masaiden tavoista ja kulttuurista.

Kirjan alkuasetelma on suorastaan raivostuttava. Suhtaudun äärimmäisen kyynisesti rakkauteen ensisilmäyksellä ja erityisesti siinä vaiheessa kun Hofmann palaa Keniaan, muttei ole ottanut ollenkaan selvää paikallisista tavoista, tekee mieli läimäyttää häntä. Kirja kuitenkin muuttuu mielenkiintoisemmaksi Lketingan ja Hofmannin suhteen kehittyessä. Molemmat tekevät kompromisseja, Hofmann enemmän, mutta Lketinga tukee häntä, eikä odota hänen ryhtyvän masai-naisille kuuluvaan roolin. He muuttavat Kenian pohjoisosaan, Barsaloihin, Lketingan kotiseudulle hänen äitinsä luokse. He taistelevat byrokratian kanssa, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Hofmann tottuu hankaliin olosuhteisiin, mutta hänen säästönsä kuluvat ja hän sairastelee erityisesti raskaana ollessaan usein. Lapsen syntymän jälkeen suhde kärsii, Lketinga ryhtyy vainoharhaisen mustasukkaiseksi ja lopulta elämä on Hofmannille yhtä helvettiä. 1990 hän pakenee lapsensa kanssa Sveitsiin.

Kirja avaa samanaikaisesti näkymän masai-kulttuuriin, kulttuurieroihin ja elämään ja matkustamiseen 80-luvulla. Nykyään on hankala ajatella kuinka täydellisessä eristyksessä ulkomaailmasta Hofmann on ollut asuessaan Barsaloissa. Saattoi kulua useita kuukausia välissä ennen kuin hän pystyi puhumaan äitinsä kanssa. Mielenkiintoisin asia minun kannaltani oli kuitenkin se kuinka turismi ja rikas vaimo vaikutti Lketingaan. Alkuun hän ei osoita kiinnostusta Hofmannin rahoja kohtaan, mutta hän tottuu siihen, että Hofmaan rahoittaa kaikki epäonnistuvat suunnitelmat säästöillään, eikä ymmärrä sitä, että rahat loppuvat joskus. Vaikka käytännössä Hofmann pyörittää bisnestä (kauppaa Barsaloissa tai Mombasassa), Lketinga vaatii, että häntä kohdellaan pomona ja että hän tekee päätökset, koska hän on perheen pää. Lketinga oli varmasti onnellisempi ennen kuin hän tapasi Hofmannin. Näin Hofmann myös kirjoittaa jäähyväiskirjeessään Lketingalle ja kehottaa häntä olemaan menemättä uudestaan naimisiin valkoihoisen kanssa.

Kirjalla on kaksi jatko-osaa, jotka yritän lukea vielä tämän syksyn aikana.

Jarkko Tontti: Luokkakokous

Tätä kirjaa hehkutettiin lehdissä ilmestymisensä aikoihin vaikka kuinka paljon, mutta aiheutti kauhean pettymyksen. Nyt bloggaaminen on hankalaa, koska rehellisesti sanottuna Luokkakokous oli mielestäni lattea ja epäuskottava. Olisi paljon kivempaa, jos voisi vain kehua. Ainakin kirja teki lähtemättömän vaikutelman, sillä muistan sen aiheuttaman ärsytyksen edelleen puolen vuoden jälkeen sujuvasti...

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Matias, Toni ja Emmi. Toni ja Matias ovat kavereita, vaikka ovat täysin vastakkaisia luonteiltaan ja taustoiltaan. Matias keskittyy menneisyyteen, hän tekee väitöskirjaa historiasta, mutta hänen oma historiansa on pelkkää kuvitelmaa, koska hän on adoptoitu. Hän ei erityisemmin välitä materiasta, mutta tulee keskiluokkaisesta kodista. Toni puolestaan työskentelee it-alalla ja keskittyy voimakkaasti tulevaisuuteen. Hän on köyhästä perheestä ja taloudellinen menestys on hänelle kaikki kaikessa. Ja kappas, Emmi elää nykyhetkessä.

Kaikki kolme ovat käyneet yhdessä koulua ja molemmat pojat ovat kouluajoista lähtien ihastuneita Emmiin. Emmin takia he suostuvat auttamaan luokkakokouksen järjestämisessä, joka toimii taustakertomuksena tapahtumille. Tarinan edetessä Matias kohtaa oman menneisyytensä tavatessaan biologisen äitinsä ja tämä rikkoo kaikki hänen toivekuvitelmansa omasta historiastaan. Tonin tulevaisuus taas muuttuu epävarmaksi, kun hän saa kuulla sairastavansa syöpää.

Henkilöhahmot ovat kovin epäuskottavia yksioikoisuudessaan ja kaavamaisuudessaan. Kirjaa on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja kehuttu erityisesti ajankuvan osalta. En tiedä, ehkä olen 80-luvulla syntyneenä liian nuori, mutta minusta koko tarina oli aika kulunut ja lattea. Voi olla, että mielipiteeni olisi laimeampi, jos tätä ei olisi kehuttu niin paljoa.

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Tästä kirjasta minulla ei ole enää näin paljon myöhemmin mitään käsitystä miksi olen sen päätynyt lukemaan. Todennäköisesti kuitenkin hesarin arvostelun takia.

Kalastajaksi aikova Alén hankkiutuu Linkolan soutajaksi syksyllä 1994. Kirja kertoo ennen kaikkea kalastamisesta ja siitä kuinka kovaa työtä se on. Kalastuksen osalta kirjassa on paljon yksityiskohtia, jotka eivät ole tavalliselle lukijalle erityisen mielenkiintoisia ja jotka tekevät kirjasta vähän raskasta luettavaa.

Kalastuksen lisäksi kirja kertoo tietysti myös Linkolasta, joskin aika pinnallisella tasolla. Linkola on kuitenkin niin mielenkiintoinen henkilö, että tämä pintaraapaisukin kiinnostaa. Kirja tuo inhimillisyyttä henkilöön, jonka julkisuuskuva on niin tiukka. Linkola ärjyy ja kiroilee soutajalleen ja antaa kehuja vain harvoin. Muitakin paheita Linkolalta löytyy - nimittäin suklaan syönti.

Kokonaisuutena sanoisin, että kirja yleissivistävä tällaiselle ruumiillisesta työstä vieraantuneelle, mutta olisin lukenut mielelläni enemmän Linkolasta.

Juhani Seppovaara: Itä-Berliinin taivaan alla

Blogi ei ole kuollut, vaikka siltä tilanne saattaa erehdyttävästi vaikuttaa. Kirjojakin olen vähän lukenut, tosin enemmän dekkareita, joista en blogiin jaksa kirjoitella. Kirjoittelen nyt kuitenkin muistiinpanojen perusteella lyhyesti joistain aikaa sitten lukemistani kirjoista.

Juhani Seppovaaran Itä-Berliinin taivaan alla oli tietysti aiheensa perusteella minulle pakollista luettavaa. Kirja yhdistelee valokuvia ja lyhytproosaa. Lisäksi kirjan mukana tulee DVD, jonka sisältöön tosin unohdin tutustua. Kirja on visuaalisesti kaunis ja kertoo pieniä, mielenkiintoisia tarinoita kirjailijan ystävistä ja tuttavista Itä-Berliinissä.

Esimerkiksi yksi tarina kertoo Lenasta, joka halusi muuttaa Berliiniin. Tätä varten Leo järjesti hänelle kulissiavioliiton Alfredin kanssa. Toinen tarina kertoo Alfredista. Hän työskenteli Wochenpostin apulaispäätoimittajana, mutta erehtyi kirjoittamaan totuudenmukaisesti Varsovan liiton sotaharjoituksista. Sen jälkeen hänet siirrettiin tarkistamaan lakiluonnosten kieliasua. Tässä toimessa hän päätti oma-aloitteisesti parannella lakiluonnosten sisältöä. Tästä johtuen hänet tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Vankilan jälkeen hän sai töitä riistaravintolan vessavahtina.

Tarinat kertovat siis myös Itä-Saksan nurjasta puolesta, mutta kokonaisuudesta tulee kuitenkin mieleen ostalgia. Tästä syystä esim. 80-luvulla Peter Schneiderin kirjoittama Muurinylittäjä on mielenkiintoisempi.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (A short history of tractors in Ukranian)

Luin tämänkin kirjan pääsiäislomalla ja yritän nyt kirjoitella jotain muistiinpanojen perusteella. Muuten saattaisin luovuttaa, mutta tämä oli niin mainio kirja, etten halua.

Kirja kertoo samanaikaisesti kahta tarinaa. Toinen kulkee menneisyydessä ja kertoo suvun historiaa. Toinen kulkee nykypäivässä: Veran ja Nadeždan isä on tavannut Valentinan, nuoren ja kauniin ukrainalaisnaisen, joka haluaa muuttaa poikansa kanssa paremman elämän perässä Englantiin. Vera ja Nadežda eivät tule toimeen toistensa kanssa, mutta he liittoutuvat pelastaakseen isänsä.

Vera ja Nadežda ovat monin tavoin erilaisia. Nadežda on nuorempi, syntynyt vasta sodan jälkeen Englannissa, kun taas Vera on syntynyt Puolassa ja kokenut sodan kauhut lapsena. Nadežda oli myös nuorempana vanhempiensa kauhuksi kommunisti ja edelleenkin heidän poliittiset näkökantansa poikkeavat kovasti:

... jouluaattoa 1952. Vera ja minä, kylmää vastaan pyntättyinä, painauduimme Äitiä vasten takapenkillä. Ja ystävällinen, turkkiin pukeutunut nainen, joka nojautui käytävän poikki ja painoi kuuden pennyn kolikon Äidin käteen: "Lapsille jouluksi."
"Nainen joka antoi äidille kuusipennysen."
"Äiti, meidän äitimme, ei viskannut kolikkoja naisen kasvoihin; hän mutisi "kiitos, rouva" ja sujautti sen taskuunsa. Mikä häpeä!
"Ai se. Luulen että nainen oli vähän juovuksissa. Mainitsit sen kerran aikaisemmin. En tiedä, miksi jauhat siitä."
"Juuri tuo hetki - enemmän kuin mikään mitä minulle jälkeenpäin tapahtui - teki minusta elinikäisin sosialistin."
Puhelinlinjan toisessa päässä vallitsee hiljaisuus, ja hetken luulen hänen lyöneen kuulokkeen korvaani. Sitten: Ehkä juuri se hetki teki minusta turkkiin pukeutuvan naisen."

Taustatarina menneisyydessä on monin tavoin vakava ja käsittelee raskaita asioita. Nykypäivän tapahtumat ovat puolestaan erittäin absurdeja. Mukaan mahtuu mm. salapoliiseja, kolme autoa, kopiokone, tissejä, isän potenssiongelma, omenoita, puutarha, säilömistä ja tietysti kirja traktorien historiasta ukrainaksi. Samalla nämä kaksi tarinaa kertovat maahanmuutosta ennen ja nyt.