Jarkko Tontti: Luokkakokous

Tätä kirjaa hehkutettiin lehdissä ilmestymisensä aikoihin vaikka kuinka paljon, mutta aiheutti kauhean pettymyksen. Nyt bloggaaminen on hankalaa, koska rehellisesti sanottuna Luokkakokous oli mielestäni lattea ja epäuskottava. Olisi paljon kivempaa, jos voisi vain kehua. Ainakin kirja teki lähtemättömän vaikutelman, sillä muistan sen aiheuttaman ärsytyksen edelleen puolen vuoden jälkeen sujuvasti...

Kirjassa on kolme päähenkilöä: Matias, Toni ja Emmi. Toni ja Matias ovat kavereita, vaikka ovat täysin vastakkaisia luonteiltaan ja taustoiltaan. Matias keskittyy menneisyyteen, hän tekee väitöskirjaa historiasta, mutta hänen oma historiansa on pelkkää kuvitelmaa, koska hän on adoptoitu. Hän ei erityisemmin välitä materiasta, mutta tulee keskiluokkaisesta kodista. Toni puolestaan työskentelee it-alalla ja keskittyy voimakkaasti tulevaisuuteen. Hän on köyhästä perheestä ja taloudellinen menestys on hänelle kaikki kaikessa. Ja kappas, Emmi elää nykyhetkessä.

Kaikki kolme ovat käyneet yhdessä koulua ja molemmat pojat ovat kouluajoista lähtien ihastuneita Emmiin. Emmin takia he suostuvat auttamaan luokkakokouksen järjestämisessä, joka toimii taustakertomuksena tapahtumille. Tarinan edetessä Matias kohtaa oman menneisyytensä tavatessaan biologisen äitinsä ja tämä rikkoo kaikki hänen toivekuvitelmansa omasta historiastaan. Tonin tulevaisuus taas muuttuu epävarmaksi, kun hän saa kuulla sairastavansa syöpää.

Henkilöhahmot ovat kovin epäuskottavia yksioikoisuudessaan ja kaavamaisuudessaan. Kirjaa on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja kehuttu erityisesti ajankuvan osalta. En tiedä, ehkä olen 80-luvulla syntyneenä liian nuori, mutta minusta koko tarina oli aika kulunut ja lattea. Voi olla, että mielipiteeni olisi laimeampi, jos tätä ei olisi kehuttu niin paljoa.

Eero Alén: Linkolan soutajan päiväkirja

Tästä kirjasta minulla ei ole enää näin paljon myöhemmin mitään käsitystä miksi olen sen päätynyt lukemaan. Todennäköisesti kuitenkin hesarin arvostelun takia.

Kalastajaksi aikova Alén hankkiutuu Linkolan soutajaksi syksyllä 1994. Kirja kertoo ennen kaikkea kalastamisesta ja siitä kuinka kovaa työtä se on. Kalastuksen osalta kirjassa on paljon yksityiskohtia, jotka eivät ole tavalliselle lukijalle erityisen mielenkiintoisia ja jotka tekevät kirjasta vähän raskasta luettavaa.

Kalastuksen lisäksi kirja kertoo tietysti myös Linkolasta, joskin aika pinnallisella tasolla. Linkola on kuitenkin niin mielenkiintoinen henkilö, että tämä pintaraapaisukin kiinnostaa. Kirja tuo inhimillisyyttä henkilöön, jonka julkisuuskuva on niin tiukka. Linkola ärjyy ja kiroilee soutajalleen ja antaa kehuja vain harvoin. Muitakin paheita Linkolalta löytyy - nimittäin suklaan syönti.

Kokonaisuutena sanoisin, että kirja yleissivistävä tällaiselle ruumiillisesta työstä vieraantuneelle, mutta olisin lukenut mielelläni enemmän Linkolasta.

Juhani Seppovaara: Itä-Berliinin taivaan alla

Blogi ei ole kuollut, vaikka siltä tilanne saattaa erehdyttävästi vaikuttaa. Kirjojakin olen vähän lukenut, tosin enemmän dekkareita, joista en blogiin jaksa kirjoitella. Kirjoittelen nyt kuitenkin muistiinpanojen perusteella lyhyesti joistain aikaa sitten lukemistani kirjoista.

Juhani Seppovaaran Itä-Berliinin taivaan alla oli tietysti aiheensa perusteella minulle pakollista luettavaa. Kirja yhdistelee valokuvia ja lyhytproosaa. Lisäksi kirjan mukana tulee DVD, jonka sisältöön tosin unohdin tutustua. Kirja on visuaalisesti kaunis ja kertoo pieniä, mielenkiintoisia tarinoita kirjailijan ystävistä ja tuttavista Itä-Berliinissä.

Esimerkiksi yksi tarina kertoo Lenasta, joka halusi muuttaa Berliiniin. Tätä varten Leo järjesti hänelle kulissiavioliiton Alfredin kanssa. Toinen tarina kertoo Alfredista. Hän työskenteli Wochenpostin apulaispäätoimittajana, mutta erehtyi kirjoittamaan totuudenmukaisesti Varsovan liiton sotaharjoituksista. Sen jälkeen hänet siirrettiin tarkistamaan lakiluonnosten kieliasua. Tässä toimessa hän päätti oma-aloitteisesti parannella lakiluonnosten sisältöä. Tästä johtuen hänet tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankilaan. Vankilan jälkeen hän sai töitä riistaravintolan vessavahtina.

Tarinat kertovat siis myös Itä-Saksan nurjasta puolesta, mutta kokonaisuudesta tulee kuitenkin mieleen ostalgia. Tästä syystä esim. 80-luvulla Peter Schneiderin kirjoittama Muurinylittäjä on mielenkiintoisempi.

Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (A short history of tractors in Ukranian)

Luin tämänkin kirjan pääsiäislomalla ja yritän nyt kirjoitella jotain muistiinpanojen perusteella. Muuten saattaisin luovuttaa, mutta tämä oli niin mainio kirja, etten halua.

Kirja kertoo samanaikaisesti kahta tarinaa. Toinen kulkee menneisyydessä ja kertoo suvun historiaa. Toinen kulkee nykypäivässä: Veran ja Nadeždan isä on tavannut Valentinan, nuoren ja kauniin ukrainalaisnaisen, joka haluaa muuttaa poikansa kanssa paremman elämän perässä Englantiin. Vera ja Nadežda eivät tule toimeen toistensa kanssa, mutta he liittoutuvat pelastaakseen isänsä.

Vera ja Nadežda ovat monin tavoin erilaisia. Nadežda on nuorempi, syntynyt vasta sodan jälkeen Englannissa, kun taas Vera on syntynyt Puolassa ja kokenut sodan kauhut lapsena. Nadežda oli myös nuorempana vanhempiensa kauhuksi kommunisti ja edelleenkin heidän poliittiset näkökantansa poikkeavat kovasti:

... jouluaattoa 1952. Vera ja minä, kylmää vastaan pyntättyinä, painauduimme Äitiä vasten takapenkillä. Ja ystävällinen, turkkiin pukeutunut nainen, joka nojautui käytävän poikki ja painoi kuuden pennyn kolikon Äidin käteen: "Lapsille jouluksi."
"Nainen joka antoi äidille kuusipennysen."
"Äiti, meidän äitimme, ei viskannut kolikkoja naisen kasvoihin; hän mutisi "kiitos, rouva" ja sujautti sen taskuunsa. Mikä häpeä!
"Ai se. Luulen että nainen oli vähän juovuksissa. Mainitsit sen kerran aikaisemmin. En tiedä, miksi jauhat siitä."
"Juuri tuo hetki - enemmän kuin mikään mitä minulle jälkeenpäin tapahtui - teki minusta elinikäisin sosialistin."
Puhelinlinjan toisessa päässä vallitsee hiljaisuus, ja hetken luulen hänen lyöneen kuulokkeen korvaani. Sitten: Ehkä juuri se hetki teki minusta turkkiin pukeutuvan naisen."

Taustatarina menneisyydessä on monin tavoin vakava ja käsittelee raskaita asioita. Nykypäivän tapahtumat ovat puolestaan erittäin absurdeja. Mukaan mahtuu mm. salapoliiseja, kolme autoa, kopiokone, tissejä, isän potenssiongelma, omenoita, puutarha, säilömistä ja tietysti kirja traktorien historiasta ukrainaksi. Samalla nämä kaksi tarinaa kertovat maahanmuutosta ennen ja nyt.

Wladimir Kaminer: Ich bin kein Berliner (Berliinin matkaopas uteliaalle matkailijalle)

Olen lukenut muutaman Kaminerin kirjan joskus suomeksi ja yhtä luin alkuun saksaksikin, kunnes se oli pakko palauttaa takaisin kirjastoon. Kaminer kirjoittaa suhteellisen helppoa saksaa, joten hänen kirjansa ovat aloittelijalle luonteva vaihtoehto.

Parhaimmillaan Kaminerin jutut ovat todella hauskoja. Tämä kirja ei ollut kuitenkaan Kaminerin parhaita. Kirja koostuu samalla tavalla kuin aiemmatkin erillisistä lyhyistä jutuista. Nämä jutut liittyvät löyhästi matkaopasmaiseen aihepiiriin, mutta Berliinin kanssa niillä ei välttämättä ole mitään tekemistä. Jutun lopuksi on konkreettisempi vinkki aiheeseen liittyen. Esimerkiksi seuraava:

Wenn Sie im Tiergarten spazieren gehen, kann es Ihnen passieren, dass Sie von einer türkischen, polnischen, koreanischen, arabischen oder griechischen Grillgesellsaft eingeladen werden. Die Höflichkeit gebietet es, nicht mit leeren Händen dazustehen. Deswegen sollte man auf alle Fälle immer ein paar Hühnerbeine in der Tasche haben.

Monissa jutuissa esiintyy aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, kuten vietnamilaiset naapurit. Parhaiten kirja iskee ehkä Kaminerin tosifaneille, jotka haluavat kiertää Berliiniä tutustuen nimenomaan Kaminer-kohteisiin.

Peter Schneider: Muurinylittäjä (Der Mauerspringer)

Tämän kirjan löysin lukulistalleni luultavasti hesarin kaupunkikirjastosta. Kirja toi elävästi mieleeni Wladimir Kaminerin kirjat. Kirja koostuu samalla tavalla pienistä tarinoista ja niistä henkii samalla tavalla se kuinka kirjoittaja rakastaa Berliiniä. Tarinat ovat luonteeltaan synkempiä - onhan Itä-Saksan aikainen Berliini synkempi kuin nyky-Berliini - mutta niissä on sama absurdi perusluonne. Kaikkein synkin osa Itä-Saksan ja muurin historiaa jää kuitenkin käsittelemättä, esim. muurin ylityksessä kuolleita ei mainita ollenkaan.

Nimitarina kertoo miehestä, joka kirjaimellisesti loikkasi muurin ylitse 15 kertaa. Suunta oli vain yllätävästi Länsi-Saksasta Itä-Saksaan. Mies palautettiin joka kerta takaisin, mutta koska Länsi-Saksa ei tunnustanut muuria rajaksi, ei häntä voitu syyttää mistään.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee se, että se on kirjoitettu 1982, Itä-Saksan ollessa vielä voimissaan. Se tuo kirjaan aivan erilaisen tunnun kuin myöhempiin, jotenkin jälkiviisampiin ja ostalgiaan nojautuviin kirjoihin. Kirjassa on monia mielenkiintoisia ajatuksia. Esim. kohtaukset, joissa kirjailija keskustelee itä-saksalaisten ystäviensä kanssa ja kuinka ne keskustelut aina kääntyvät siihen että molemmat osapuolet toistavat virallista mantraa. Itä-saksalaisten on loikkaamisen jälkeenkin hankala uskoa siihen, että toisella puolen muuria valtio ei kontrolloikaan kaikkea, vaan esim. mielenosoitukset ja mellakat voivat olla tosissaan spontaaneja. Jo lähtökohdat toisen maailmansodan jälkeen olivat niin erilaisia. Neuvostoliiton miehittämällä alueella pelättiin ja kärsittiin sotilaiden tekemistä raiskauksista, kun taas komeilla amerikkalaissotilailla oli rakkausjuttuja. Ja siinä missä länsi-saksalaiset oppivat ensin sanomaan "Have you chewing gum?", itä-saksalaisten ensimmäiset englanninkieliset sanat olivat "Ami go home.".

Kirja herättää myös pohtimaan sitä kuinka kauan Saksojen yhdistymiseen sopeutuminen on heillä kestänyt. Miltä tuntuu, kun synnyinmaata ei enää ole olemassa? Tätä kirjailija pohtii myös toiseen suuntaan. Hän on 40-vuotias, mutta hänen kotimaansa vain 30.

>>Olen Saksasta.>> Joko tuo lause ei tarkoita mitään tai minä puhun maasta, jota ei löydy miltään poliittiselta kartalta. Silloin kun puhun maasta nimeltä Saksa, minä en tarkoita sen enempää DDR:ää kuin BRD:täkään, vaan maata, joka on olemassa vain muistikuvissani. Jos minulta kysyttäisiin, missä tuo maa sijaitsee, minä en osaisi sijoittaa sitä minnekään muualle kuin historiaan ja kieleen, jota puhun.

Bernhard Schlink: The Reader (Der Vorleser)

Törmäsin vahingossa tähän kirjaan, johon elokuva The Reader (Lukija) perustuu. Koskapa elokuvaa katsoessani arvelin, että kirja olisi parempi, en malttanut olla tarttumatta siihen. Tämä sinällään on tapojeni vastaista, sillä yleensä yritän pitää kiinni siitä, että luen käännöksiä ainoastaan suomeksi.

Elokuva on hyvin uskollinen kirjalle, erityisesti ensimmäisessä osassa, jossa kerrotaan Michaelin ja Hannan suhteesta. Toinen osa ei noudata niin tarkkaan kirjaa. Kirjassa esim. Michael kysyy isältään, filosofian professorilta, neuvoa pitäisikö Hannan lukutaidottomuudesta kertoa, eikä oikeustieteen professorilta. Tämäkin osaltaan vaikuttaa siihen, että kun kirjan toisessa osassa pohdiskellaan syyllisyyden käsitettä eri tavoin, elokuva ei tavoita millään kirjan syvyyttä.

Esimerkiksi Michaelin liftaus keskitysleirille oli mielenkiintoinen kohta. Hän saa kyydin mieheltä, joka kommentoi kyynisesti Michaelin motiivia visiitille ja lopulta Michael epäilee hänen olleen itse vartijana keskitysleirillä ja mies heittää hänet ulos autosta. Michael ei varsinaisesti löydä keskitysleiriltä sitä mitä etsi. Kokonaisuudessaan tämän kohtauksen tunnelma vastasi hyvin omaa kokemustani.

At first I was embarrassed to wander home through the Alsatian villages looking for a restaurant where I could have lunch. But my awkwardness was not the result of real feeling, but of thinking about the way one is supposed to feel after visiting a concentration camp.

Kaikkein mielenkiintoisin osuus oli kuitenkin siitä kuinka syyllisyys vaikuttaa sukupolvien väliseen kuiluun ja lasten irtiottoon vanhemmista. Mikä oikeus on "syyllisellä sukupolvella" sanoa yhtään mitään lapsilleen. Kuinka samanaikaisesti voi syyttää vanhempiaan ja rakastaa heitä? Michael pitää myös aluksi vanhempiaan syyllisinä, mutta muuttaa myöhemmin mielensä, mikä erottaa hänet opiskelutovereistaan. Sen sijaan hän potee samaa syyllisyyttä Hannan osalta.

These thoughts did not come until later, and even later they brought no comfort. How could it be a comfort that the pain I went through because of my love for Hanna was, in a way, the fate of my generation, a German fate, and that it was only more difficult for me to evade, more difficult for me to manage than for others? All the same, it would have been good for me back then to be able to feel I was part of my generation.

Loistava kirja! Kannattaa lukea!